Jaa artikkeli
Teksti ja kuvat: Markus Laakso
"Harmittaa, että omat ajatukseni myrkyttävät hyvinvointiani", sanoo Amorphis-tähti Tomi Joutsen.
Paniikkihäiriö ja taipumus huolestuneisuuteen ovat kulkeneet laulajan suvussa sukupolvelta toiselle – kenties ylisukupolvisten sotatraumojen rippeinä.
Joutsenen matka oman mielensä oikkujen ymmärtämiseen on kesken, mutta keinoja päänsisäisen kakofonian hiljentämiseen on kertynyt työkalupakillinen.
Lue osa 1: "En anna paniikkihäiriön haitata elämää"
Lähestyvät kiertueet, isot keikat ja muut tärkeät tapahtumat saavat Tomi Joutsenen oireilemaan. Ikävät tuntemukset, kuten jännitys, ahdistuneisuus ja huoli omasta selviytymisestä, täyttävät pään niin levossa kuin arjessakin.
”Kun rundi lähestyy, nukun huonosti ja tulee olevinaan joku flunssa tai muuta psykosomaattista. Huomaan seisovani keittiössä mustikkatonkka kädessä ja miettiväni, mitä ihmettä olen tekemässä. Päässä pyörivät duuniasiat, kelaan onko passini voimassa ja mietin, mihin laitoin jumppakuminauhani viime rundin jäljiltä. Ai niin, minun piti tehdä puuroa”, Joutsen havainnollistaa.
"olen kohta 50-vuotias, en ole vieläkään tajunnut, mikä minussa oikeasti mättää.”
Joutsen ei usko, että ajatusten sekamelska ja ”ihmeellinen säätäminen”, kuten hän toimintaansa kutsuu, johtuu tällaisissa tilanteissa vain paniikkihäiriöstä. Mukana saattaa olla diagnosoimatonta ADHD:ta ja masennusta, jotka yhdessä saavat psyyken käymään ylikierroksilla.
”Olen totta kai monesti miettinyt, että olisi kiva saada testattua, onko minulla ADHD tai ADD, mutta arki menee vain niin nopeasti. Olen sellainen, että jos testi ei tapahdu nyt, minun on tosi vaikea ajatella, että menisin testattavaksi vaikka kuuden viikon päästä kello 10 jonnekin. Kaiken täytyy tapahtua nopeasti, kun rupean tekemään jotain.”
”Oma polkuni on vielä niin kesken, että vaikka olen kohta 50-vuotias, en ole vieläkään tajunnut, mikä minussa oikeasti mättää. Se olisi kiva joskus oivaltaa ja työstää kuntoon. Harmittaa, että omat ajatukseni myrkyttävät hyvinvointiani. Jos jollain leikkauksella saisi käännettyä aivoistani jonkun reseptorin toiseen suuntaan, se parantaisi elämänlaatuani melkoisesti”, Joutsen huokaa.
Vaikka solistin tuntemukset ovat subjektiivisia, hän uskoo, että tämän päivän suorituskeskeinen, krooniseen kiireeseen pohjautuva ja digitaalisuuteen nojaava elämäntyyli kuormittaa meidän jokaisen psyykettä epäterveellä tavalla. Ihmisten olisi syytä painaa kaasun sijaan jarrua.
"Meille tekisi hyvää elää rauhallisemmassa ympäristössä ja stressata vähemmän."
”Meille tekisi hyvää elää rauhallisemmassa ympäristössä, tehdä perusasioita ja stressata vähemmän. Minulla masentuneisuuteen on auttanut luonnossa liikkuminen. Kun avaan oven ja tunnen raittiin ilman keuhkoissani, siitä tulee hemmetin puhdistava fiilis. Samalla huomaa, että tätähän se elämä on, eivätkä bittiavaruus ja ulkopuolelta tulevat paineet. Eläimiähän tässä ollaan, ja eläinten kuuluu olla ulkona", Joutsen sanoo.
Tomi Joutsen on asunut koko ikänsä Lohjalla, pienessä ja luonnonkauniissa kaupungissa Uudellamaalla. Hän ei ole halunnut muuttaa muualle, koska siihen ei ole ollut syytä. Upea luonto, kauniit järvimaisemat ja palvelut ovat lähellä, ja Helsinkiin, Amorphisin kotikaupunkiin, on alle tunnin ajomatka.
Amorphis selvisi korona-ajasta voittajana, vaikka lukuisat keikat ja kiertueet peruuntuivat tai siirtyivät tulevaisuuteen. Joutsen turvasi oman toimeentulonsa palaamalla täyspäiväiseksi ammatilliseksi tukihenkilöksi. Arjen säännöllisyys ja taloudellinen turva tekivät hyvää hänen psyykelleen.
”Työpäivät olivat epäsäännöllisiä ja asiakkaiden haasteet erilaisia, mutta toiminta oli aika rutinoitunutta. Harrastin lisäksi iltaisin paljon liikuntaa, joten työpäivän jälkeen oli aina mielekästä tekemistä”, Joutsen sanoo.
Tällä hetkellä Joutsen tasapainottelee ammatillisen tukihenkilön ja musiikkiuran välillä. Hän ei koe kahden työn tekemistä liian kuormittavaksi, vaan kenties jopa tarpeelliseksi ja ajatuksia jäsentäväksi, vaikka muusikontyön vaihtoehdoista mieluummin valitsisikin.
”Ajattelen olevani laiska ihminen, joka ei saa mitään aikaiseksi. Toisaalta, kun miettii, että menen aamulla duuniin, vastailen bändihommiin liittyviin sähköposteihin, stressaan tulevaa kiertuetta, käyn tykittämässä 1,5 tuntia liikuntaa ja tulen himaan kymmeneltä illalla, en voi väittää sitä laiskuudeksi”, Joutsen hymähtää.
”Olen toisaalta helvetin laiska esimerkiksi siivoamaan koko kämpän. Remonttihommissa tai auton korjaamisessa olen aivan toivoton.”
"Minun on tosi vaikea olla yksin tekemättä mitään."
Joutsen kokee ihmisten kanssa toimimisen, asioiden järjestelyn ideoimisen, uuden luomisen ja liikunnan niin vahvaksi osaksi itseään, etteivät ne tunnu ahkeroinnilta. Tarkempi nyherrys aiheuttaa sen sijaan harmaita hiuksia.
”Päivätyöhöni liittyy erilaista kirjaamista, sovellusten käyttöä, kuittien lähettelyä ja tilojen varaamista. Kaikki tuollainen tuottaa minulle tuskaa. Olen hyvä asioiden kanssa toimimisessa, mutta kun tulee jotain tällaista, mikä vaatii keskittymistä ja nippelinappelihommaa, olen niissäkin kädetön.”
Laulaja elää aktiivista elämää tietoisesti. Jatkuva liike auttaa vaimentamaan ahdistavia ajatuksia – niin hyvässä kuin pahassa.
”Luulen, että yritän paeta pahoinvointiani sillä, että teen koko ajan jotain. Minun on tosi vaikea olla yksin tekemättä mitään. En yksinkertaisesti osaa sitä”, Joutsen sanoo.
Tomi Joutsen uskoo monen masennuksesta, paniikkihäiriöstä tai muusta mielen hyvinvoinnin haasteesta kärsivän pahimman pelon olevan tahdonalaisen kontrollin kadottaminen ja sellaiseen tilaan joutuminen, josta ei selviä. Se on myös hänen suurin huolensa.
”Kun koet lapsena tällaisia tuntemuksia ja pelkäät tulevasi hulluksi, se on helvetin pelottavaa. Silloin värit himmenevät ja kaikesta mielekkäästä häviää mielekkyys, kuten minulla kävi esimerkiksi jalkapallon kanssa. Oli tosi vaikeaa ymmärtää, miksei se enää sujunut”, Joutsen sanoo.
Nykyään hän arvelee sen johtuneen siitä, että keskittymisen polttopiste kääntyi kentältä liikaa sisäänpäin. Sen sijaan, että hän olisi fokusoitunut peliin ja ympäristöön, hän tarkkaili omaa mieltään ja kehoaan. Samankaltaiset ongelmat seurasivat läpi nuoruuden ja pahenivat lukiossa. Niihin liittyi aina ahdistavia ajatuksia ja välillä paniikkikohtauksia.
”Paniikkikohtaukseni liittyvät yleensä tiettyyn tilanteeseen. Niitä alkoi olla lukioikäisenä useammin, vaikka vedin koulun läpi löysin rantein ja aika huonoilla papereilla. Minun oli tosi vaikea keskittyä lukemaan kokeisiin, kun ajatukset harhailivat missä sattuu. Tunne siitä, että istun tässä ja luen, mutta en saa silti luettua, oli helvetin ahdistava. Samoin pelko siitä, että jos en nyt pysty lukemaan, en pysty lukemaan huomennakaan seuraavaan kokeeseen.”
”Siitä seurasi oravanpyörä, ja jalat alkoivat krampata. Varsinkin kirjoitukset olivat henkisesti melkoista tervanjuontia”, Joutsen sanoo.
Lääkitys, iän karttuminen ja paniikkihäiriön pitkäaikainen tiedostaminen ovat lieventäneet oireita niin paljon, että varsinaiset paniikkikohtaukset ovat Joutsenelle nykyään harvinaisia. Pulssi saattaa nousta, jalat krampata, kroppa hiota ja ajatukset synkentyä, mutta oireet menevät yleensä ohi ilman varsinaista kohtausta. Toisin kuin lapsena, aikuisiällä oireet tuovat mukanaan masennuksen tunteita.
Tomi Joutsen pohtii, voisiko hänen suvussaan olla rippeitä ylisukupolvisista sotatraumoista, jotka voivat yltää jopa neljänteen polveen asti. Puhumattomuus ja asioista vaikeneminen lisäävät alttiutta traumatisoitumiselle.
”Mummu on kärsinyt sodasta. Äiti on nähnyt mummun kärsivän ja imenyt hänen kärsimystä itseensä. Ja minä olen nähnyt, kun äitini kärsii. Siinä saattaa olla sellaista mukana.”
Joutsenen suvussa ei ole ollut niinkään tahallista vaikenemista, vaan vanhemmille suomalaissukupolville tyypillisempää vaatimattomuutta ja oman arvon vähättelyä. Sellaista, ettei omilla ongelmilla haluta kuormittaa muita.
"Mummuni on ajatellut olevansa maan matonen, jolla ei ole niin väliä."
”Mummuni eli sodan jälkeen todella pienellä. Voisin kuvitella, että hän on ajatellut olevansa maan matonen, jolla ei ole niin väliä. En tarkoita, etteikö hänellä olisi ollut ihmisarvoa, vaan hän on pitänyt omia ongelmiaan mitättöminä: minä nyt olen täällä vaan, kärsin yksin pienessä kodissani ja yritän auttaa lapsiani.”
”Se on vahvaa suomalaisuudessa, varsinkin työläisluokassa. Ei ole itsetuntoa, halua ilmaista itseään eikä mukaansa tempaavaa voimaa. On vain pieniä, harmaita ihmisiä, joilla on suuri, sykkivä sydän. Sydämen suuruutta ei vain tuoda esiin”, Joutsen sanoo.
Kotoa perityt mallit kestävät kauan mureta ja muuttua. Siinä missä ennen vaatimattomuus, yhteisöllisyys ja hiljainen ahkeruus nousivat korkealle arvoasteikossa, tämän päivän ihanteet ovat merkittävästi yksilö- ja identiteettikeskeisemmät.
Vakioituneet ilmiöt, kuten sosiaalinen media, henkilöbrändäys ja tarve olla jatkuvasti tavoitettavissa, ovat tuoneet mukanaan uudenlaisia paineita ja oireilua – ilmastoahdistuksesta, pandemiasta ja muista olemassaoloamme uhkaavista vaaroista puhumattakaan. Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet dramaattisesti viime vuosikymmeninä.
Mieltä kuormittavista asioista puhutaan kuitenkin nykyään huomattavasti avoimemmin kuin aiemmin. Vaivoille on nimet, selkeät selitteet ja pätevät hoidot. Apua voi hakea tulematta leimatuksi hulluksi tai omituiseksi. Mielen oireiluun liittyvä stigma on hälvennyt kiihtyvää vauhtia.
Avoimuudella on myös kääntöpuolensa.
”Jos julkisuuden henkilö avautuu jostain, kommentointi keskustelupalstoilla on sitä, että mitä siinä kitiset. Onpa saatu taas klikkiotsikoita. Mielen hyvinvointiin liittyviä asioita on hyvä tuoda esiin, mutta siinä on se riski, että jos avaat julkisesti suusi, se saattaa ikävä kyllä aiheuttaa itselle enemmän surua”, Joutsen huokaa.
"Jos avaat julkisesti suusi, se saattaa ikävä kyllä aiheuttaa itselle enemmän surua"
Hän on puhunut omista haasteistaan avoimesti niin vanhemmilleen kuin omalle perheelleen. Sekä hänen äitinsä että lapsensa kärsivät paniikkihäiriöstä. Isäänsä Joutsen kuvailee lehmänhermoiseksi ja tasapainoiseksi, mutta äidillä on aina ollut taipumusta liialliseen huoleen.
”Kun lähdin lapsena jonnekin yökylään, äiti suhtautui siihen kuin olisin ollut lähdössä kotoa vuodeksi. En tarkoita tätä millään negatiivisella tavalla, vaan lähdön hetki oli äidille tosi kuormittava. Luulen, että olen imenyt häneltä samoja piirteitä liittyen rundeille lähtöön. Äitikin on saanut aikuisiällä apua ja lääkitystä paniikkihäiriöönsä.”
”Toivon, että lapseni selviävät oireistaan helpommin kuin minä, kun ongelmalle on annettu ajoissa nimi ja kerrottu, ettei se ole mitenkään poikkeuksellista. Ainakin minua olisi helpottanut, jos olisin tiennyt jo ala-asteella, että oireeni johtuvat paniikkihäiriöstä. Sitä olisi voinut työstää jo silloin”, Joutsen sanoo.
Tomi Joutsen ei halua maallikkona neuvoa ketään lääketieteellisesti, mutta jakaa mielellään keinot, jotka ovat auttaneet häntä itseään elämään paniikkihäiriön ja mielen turbulenssin kanssa. Tässä viisi tärkeintä.
1. Teen asiat rutiininomaisesti
Varaan aina ennen keikkaa puolitoista tuntia lämmittelyyn ja valmistautumiseen. Toivon, että minulla on pieni 2 x 2 metrin alue, missä saan olla rauhassa ja tehdä omia juttuja.
Jumppaan, yritän kosteuttaa limakalvoja ja menen keskittyneeseen tilaan. On lopulta aivan sama, esiinnynkö Sammatin Sampojuhlilla vai Wackenin päälavalla. Teen joka tapauksessa samat lämmittelyt ja olen ihan yhtä valmis missä tahansa.
2. Pakotan itseni ylös ja liikkeelle
Tämä on tylysti sanottu, mutta oman kokemukseni perusteella asioita ei ratkaista sängynpohjalta. Henkilökohtaisesti se ei toimi. Minulle toimii se, että nousen ylös ja lähden tekemään asioita, olivat ne sitten pyykinpesua tai mitä tahansa.
Minulle sängynpohjalla miettiminen ja sureminen on tosi myrkyllistä. Vaikka olo olisi kuinka paha, nousen ylös, syön aamupalan, käyn suihkussa, puen vaatteet päälle ja alan tehdä perusjuttuja, mitä ikinä ne ovatkaan. Jos ei ole muuta tekemistä, lähden kauppaan tai kävelylle.
Ymmärrän, että jos olet invalidisoivasti masentunut, edellä sanomani on todella loukkaavaa, koska se ei ole niin helppoa. Puhun tässä siis vain siitä, mikä toimii minulle itselleni.
3. En anna paniikkihäiriön rajoittaa elämääni
Yritän mennä tulta päin jopa hullunrohkeasti. On vapauttavaa näyttää oma haavoittuvaisuus muille, koska sen jälkeen ei tarvitse enää piilotella mitään. Ihmiset ymmärtävät, miksi olet niin omituinen, sydän hakkaa kahtasataa ja ahdistaa helvetisti. Se on huomattavasti helpottavampaa kuin yrittää olla yksin jossain kulmassa ja toivoa, ettei kukaan huomaa.
En tiedä, auttaako se hirveästi paniikkikohtaustilanteessa, mutta ainakin minua on helpottanut, kun olen voinut kertoa, että asiat ovat nyt vähän huonosti.
4. Haastan itseni fyysisesti
Liikunta, hikoilu ja itsensä haastaminen siten, että menen epämukavuusalueelle ja selviän siitä, ovat minulle voimavaroja. Ne antavat voimaa muutoinkin arjessa. Raskas fyysinen duuni ja hikiliikunta jeesaavat minua älyttömästi.
5. Pyrin nauttimaan elämästäni
Olen löytänyt viimeisen vuoden aikana talviuintiharrastuksen. Käyn parhaimmillaan viisi kertaa viikossa saunomassa ja talviuimassa lohjalaisen porukan kanssa.
On kiva tehdä asioita, joista nauttii. Huomaa elävänsä.
Minulla on aika synkkiä ajatuksia ihmisistä lajina ja siitä, että yritämme olla jotain muuta kuin olemme. Olemme oikeasti vain muurahaisia. Onneksi silloin tällöin löydän jumaluuden tai oivalluksen, että meissä on jotain, mikä erottaa meidät eläimistä. Taide ja kulttuuri tuovat eniten ajatuksia siitä, että meissä – ja minussa – on kuitenkin jotain erityislaatuista, joka erottaa meidät madosta.
En tarkoita, että olisin millään tavalla parempi, vaan olemme erilaisia. Jotain maagista ihmisyydessä kuitenkin on.