Jaa artikkeli
Teksti ja kuvat: Markus Laakso
Muusikko Anna-Claudia Someron, 33, traumaattiset lapsuudenkokemukset johtivat aikuisiällä romahdukseen ja dissosiaatiohäiriödiagnoosiin.
Nyt hän haluaa riisua stigman ja antaa sairaudelleen kasvot, jotta voisi auttaa kaltaisiaan.
Kuopiolainen Anna-Claudia Somero varttui muusikkoperheessä. Kun hän oli pieni, hänen vanhempansa olivat usein työmatkoilla ja poissa kotoa.
Tyttöä hoitamaan jäi sukulainen, joka käyttäytyi nuhteettomasti, kun vanhemmat olivat paikalla, mutta kun he lähtivät, hoitajan käytös muuttui arvaamattomaksi ja pelottavaksi.
Hoitaja sepitti tarinoita onnettomuuksista, joihin vanhemmat joutuvat. He eivät palaa enää koskaan. He kuolevat.
Tahallinen kuoleman ja menettämisen pelon kylväminen jätti pysyvät haavat, jotka aukesivat kunnolla vasta vuosien päästä.
"Oli pakko alkaa selvittää, mikä minua vaivaa."
”Jouduin koulussa kiusatuksi. Ajauduin aikuisiällä huonoihin parisuhteisiin, jotka aiheuttivat lisää traumoja. Pääsin lukion jälkeen opiskelemaan näyttelemistä HEO:on (Helsingin evankelinen opisto) ja muutin Helsinkiin. Se oli tosi ihanaa ja tuntui omalta. Esiintyminen on aina ollut oma juttuni”, Somero sanoo.
Kaikki ei ollut kuitenkaan kunnossa. Yhtäkkiä mielen täytti lamaannuttava ahdistus. Tuntui, ettei mistään tule mitään.
Pian hän ei päässyt ylös sängystään.
”Olen kuvaillut sitä romahdukseksi. Oli pakko alkaa selvittää, mikä minua vaivaa”, Somero huokaa.
Romahdus vei Anna-Claudia Someron pitkäaikaiselle sairauslomalle. Hän kävi lukuisan lääkärin juttusilla ja sai eri diagnooseja ja lääkityksiä. Mikään ei tuntunut loksahtavan paikoilleen eikä etenevän oikeaan suuntaan.
”Monta vuotta meni sumussa, enkä tiennyt, mitä tehdä. En kuitenkaan näyttänyt masentuneisuutta tai muuta oireilua ulospäin. Kun minulta kyseltiin, mitä kuuluu ja mitä teet, kiemurtelin tilanteesta pois. En koskaan sanonut suoraan, että ei kuulu kovin hyvää enkä pysty olemaan töissä”, Somero sanoo.
”Monta vuotta meni sumussa, enkä tiennyt, mitä tehdä."
Vuonna 2014 Somero muutti takaisin Kuopioon. Hän löysi itselleen terapeutin, joka tuntui täysosumalta. Terapeutti rupesi puhumaan traumoista ja dissosiaatiosta, ja samalla portit aukesivat.
Somero sai vihdoin diagnoosin, joka selitti monta asiaa: dissosiaatiohäiriö.
Neuropsykiatriassa arvioidaan, että dissosiaatiohäiriöt ovat seurausta vakavasta, lapsuusiässä koetusta traumasta. Tavallisesti muisti, ajattelu, tunteet, toiminta ja identiteetti muodostavat liitoksettoman verkon, mutta dissosiaatiossa niiden välinen yhteys katkeaa.
Dissosiaatio saattaa ilmetä ruumiillisina oireina, joihin ei löydy lääketieteellistä selitystä, tai psyykkisinä oireina, jotka liittyvät esimerkiksi muistin toimintaan, ajan ja paikan tajun katoamiseen tai itsen ja ympäristön vieraaksi kokemiseen. Ne heikentävät fyysistä ja psyykkistä toimintakykyä.
”En ollut ennen romahdusta edes tiedostanut traumojani."
Romahduksen myötä lapsuuden traumat palasivat mieleen pieninä välähdyksinä.
”En ollut ennen romahdusta edes tiedostanut traumojani. Terapiassa nämä kaikki palaset ja se, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, jäsentyivät paikoilleen. Muisti on sellainen, että se unohtaa vaikeat asiat helposti. Siihen dissosiointikin liittyy: mieli siirtyy pois inhottavista tapahtumista. Ei ole enää läsnä, vaan menee omiin mielikuvitusmaailmoihinsa”, Somero sanoo.
Anna-Claudia Somero on käynyt terapiassa kahdeksan vuotta. Terapia auttoi hänet takaisin työelämään ja suurimman intohimonsa, esiintymisen pariin.
”Ajattelin, että minun täytyy mahduttaa itseni samaan muottiin kuin missä muutkin ovat. Täytyy olla oikea ammatti ja joka päivä töitä kahdeksasta neljään. Ajatus ahdisti ihan kauheasti. Kun tajusin, ettei minun tarvitsekaan tehdä niin, vaan saan rakentaa omannäköisen elämän ja tehdä juuri sitä, mitä haluan, kivi vierähti sydämeltä”, Somero hymyilee.
”Nyt vihdoin tuntuu siltä, että olen tosi elossa ja voimaantunut. Tiedän, kuka olen ja mitä haluan.”
Dissosiaatio-oireet ovat kadonneet terapian avulla lähes kokonaan. Havainnointikin on kirkastunut merkittävästi – aivan kuin verho olisi vedetty tajunnan yltä.
"Nyt vihdoin tuntuu siltä, että olen tosi elossa ja voimaantunut.”
”Olin aiemmin paikalla mutten yhtään läsnä. Tosi paljon elämää meni ohi, ja muistin kanssa oli ongelmia, kun en rekisteröinyt asioita. Pari vuotta sitten havahduin siihen, että jumittaminen ja pään sisällä eläminen on kadonnut. Miten hienoa!” Somero iloitsee.
Someron mukaan trauman ja dissosiaatiohäiriön kanssa eläminen on kuitenkin hankalaa, sillä traumoista tiedetään vieläkin verrattain vähän. Osa niistä, kuten sotakokemukset, siirtyvät sukupolvelta toiselle, kolmannelle ja jopa neljännellekin.
"Juuri siksi haluan puhua näistä asioista ääneen. Haluan lisätä tietoisuutta. Olin monta vuotta huonossa kunnossa, työkyvytön. Esimerkiksi Kelan kanssa asioiminen oli tosi hankalaa. Miten pystyn selittämään, etten ole työkykyinen, kun oireeni ovat niin epämääräiset", Somero huokaa.
Vaikka oireet ovat himmenneet, traumaattiset kokemukset vaikuttavat yhä Someron jokapäiväiseen elämään. Hän pelkää edelleen, että läheiset kuolevat ja hän jää yksin. Hän tajusi myös kehittäneensä jonkin asteisen läheisriippuvuuden, joka peilautui epäterveellä tavalla parisuhteisiin.
”Pelkään turvattomuutta ja yksinjäämistä. Tarrauduin aiemmin huonoihin suhteisiin, koska en osannut enkä uskaltanut olla yksin. Olen nykyään sinkku ja nautin yksinolosta. Silti pelko läheisten sairastumisesta ja kuolemisesta on edelleen aika paljon läsnä. Mitä tapahtuu, jos he kuolevat? Miten pärjään?”
Anna-Claudia Somerolle toinen tärkeä askel henkisen tasapainon löytämisessä oli kokemusasiantuntijakoulutukseen hakeutuminen. Syitä koulutukseen hakeutumisessa oli kaksi: Somero halusi auttaa muita ja lyödä pisteen omaan toipumisprosessinsa perään.
”Ajattelin, että kokemusasiantuntijakoulutus jäsentäisi kokemani, koska siinä kirjoitetaan oma tarina. Kaiken kasaan saaminen ja tarinaksi kirjoittaminen auttoi oikeasti”, Somero sanoo.
”Pystyn sen avulla kertomaan helpommin kokemuksistani, kun aiemmin elämäni tuntui palapeliltä – muistin asioita vähän sieltä ja täältä, enkä osannut jäsentää niitä loogisesti. Nyt pystyn asettamaan ne aikajanalle.”
"Kaiken kasaan saaminen ja tarinaksi kirjoittaminen auttoi oikeasti.”
Somero halusi hyödyntää kokemusasiantuntijuuttaan erityisesti hoitohenkilökunnan osaamisen monipuolistamisessa. Dissosiaatiohäiriön oireiden kirjo on niin laaja, että niitä on vaikea tunnistaa. Moni trauman kokenut hakeutuu vastaanotolle somaattisten vaivojen takia, ja varsinainen oireilun syy on hyvin vaikea löytää.
”Olisi hyödyllistä kertoa hoitohenkilökunnalle enemmän oireista. Siitä olisi apua muille, jotka kärsivät samoista asioista. On hankalaa mennä sanomaan päivystykseen, että ahdistaa enkä uskalla olla yksin kotona. Kaikki ovat ihan pihalla, että mikä sinua vaivaa – ota tuosta rauhoittavia, mene kotiin ja se on sillä selvä.”
Somero on kokenut vertaistuen saamisen hyvin tärkeäksi ja hyödylliseksi. Kuopion Terapiakeskuksella toimii neljän viikon välein Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disson vertaiskahvila, jossa dissosiaatiohäiriöstä kärsivät voivat viettää rennosti aikaa, verkostoitua ja jakaa kokemuksia.
”Siellä käy 5–10 henkilöä enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Oli tosi kiva mennä sinne ja huomata, etten ole ainut, jolla on tällainen”, Somero sanoo.
Tällä hetkellä Anna-Claudia Somero unelmoi terveydestä, matkustelemisesta ja urasta, josta voi kertoa ylpeänä kiikkutulissa lapsenlapsille. Ura onkin ottamassa uusia askeleita, kun Someron ensimmäinen levy Muistojen Bulevardi julkaistaan toukokuussa.
Levy on luonnollinen jatke samannimiselle livekokonaisuudelle, jonka hän loi yhdessä isänsä, pianisti Jouni Someron kanssa. Isä ja tytär esittävät yhdessä vanhaa iskelmää: tytär laulaa, ja isä säestää pianolla, laulaa sekä juontaa.
”Vanha iskelmä on oma juttuni. Konseptimme teema on nostalgia”, Somero summaa.
Hän on kokenut isänsä kanssa keikkailemisen mukavana ja turvallisena. Henkilökemiat ja musiikilliset näkemykset osuvat saumattomasti yhteen, joten yhteistyö on mutkatonta. Lisäksi isän yli 40-vuotinen kokemus musiikkibisneksestä luo ammattimaiselle toiminnalle vankan perustan.
”Iskä on alun perin klassinen pianisti. Hän on tehnyt yli sata levyä, esiintynyt soolona sekä eri laulajien ja orkesterien kanssa. Kokemusta on siis laidasta laitaan, mikä luo turvaa. On rauhoittavaa tietää, että mitä tahansa lavalla käykään, hän pelastaa tilanteen heti.”
Somero kokee esiintymisen terapeuttisena, sillä se miltei pakottaa laulajan avaamaan sydämensä ja olemaan täysillä läsnä hetkessä. Hän pitää historiaansa pikemminkin voimavarana kuin esteenä esiintymiselle.
”Taustani auttaa tulkitsemaan kappaleiden sanomaa tosi syvällisesti. Jos minulla ei olisi näitä kokemuksia, tulkinta saattaisi jäädä pinnallisemmaksi. Kuulija huomaa heti, jos laulaja ei ole hetkessä läsnä. Tulkinta ei kosketa ketään, jos sitä ei tee täysillä.”
”Jännitys kuuluu totta kai asiaan, mutta se hetki on aina paras, kun astuu lavalle ja alkaa laulaa. Tulee fiilis, että tämä on minun juttuni. Homma on hanskassa, ja tämä on ihan parasta.”
Minulla kesti pitkään ennen kuin hyväksyin diagnoosini. On tärkeää myöntää itselleen, että minulla on tällainen.
Vertaistuki on tosi tärkeää. Esimerkiksi Facebookissa on kaksi ryhmää, joissa on paljon ihmisiä, jotka kärsivät samoista ongelmista.
Dissosiaatiohäiriöön ei ole lääkehoitoa eikä vippaskonsteja. Terapia on ihan ykkösjuttu ja suurin apu. Olen elävä esimerkki siitä, että se auttaa tosi paljon. Toki terapiahoito on pitkäaikainen ja -jänteinen prosessi, eivätkä kaikki välttämättä kuntoudu sillä, mutta moni kuntoutuu.
Kun huomaan ahdistuvani ja taas miettiväni, että läheinen sairastuu tai kuolee, ajatusmallin muuttamisharjoitus auttaa. Keskityn siihen, että juuri nyt ei ole mitään hätää. Tällä hetkellä kaikki on hyvin.
Meillä on ihana luonto Suomessa. Puhdasta ja raikasta ilmaamme osaa usein arvostaa vasta, kun palaa kotiin ulkomailta. Luonnossa liikkuminen auttaa aina.