Janinan, Jeren ja Joonan tarina elämän oikuista, opeista ja onnellisuudestakin

Teksti ja kuvat: Katja Hedberg 

”Kunpa voin vanhana ajatella, että vitsi, olipa minulla hyvä elämä. Että autoin muita ihmisiä ja uskalsin itse yrittää sekä käydä läpi kaikki polkuni, vaikka osa niistä ei johtanut mihinkään”, Janina Luutsaari, 22, sanoo.

”Olisipa päivissä tilaa tutkia ja opetella ymmärtämään itseään ja maailmaa. Silloin voisin saavuttaa välillä mahdottomalta tuntuvan tavoitteen löytää tasapainoa ja pysyvyyttä elämääni”, Jere Suomala, 30, sanoo.

”Toivon, että asiat kääntyvät parempaan suuntaan ja että löydän paikkani maailmasta, olipa paikka mikä tahansa. Toivoa on aina, koska emme voi tietää, mitä huomenna tapahtuu”, sanoo Joona Wallman, 27.

Kuopiolaiskolmikolla on tekemistä jaksamisensa ja mielenterveytensä kanssa. Opiskelu on keskeytynyt, huomisesta ei ihan tiedä, mutta juuri nyt heillä on ote arjesta ja pysäyttävä näky siitä, mitä hyvä elämä oikeasti on.

Tämä on Janinan, Jeren ja Joonan tarina elämän oikuista, opetuksista ja onnellisuudestakin.

”On ollut ihan tuurissaan, että olen selvinnyt kaikesta menneestä tähän hetkeen”, Jere Suomala huokaa.

Joona Wallman ja Janina Luutsaari vilkaisevat Jereä. Kasvoilta näkee, että kolmikko voi toistensa seurassa puhua avoimesti elämästään ja haaveistaan. Ja haavoistaan.

Kolmikko tutustui toisiinsa Mieliteon Humakin tiimin toteuttamassa Etsijät-ryhmässä. Se on suunnattu täysi-ikäisille nuorille, joiden opinnot ovat keskeytyneet ja jotka haluavat löytää elämäänsä uusia polkuja.

Suomala, Wallman ja Luutsaari ovat kaikki kaivanneet oman polun etsimiseen enemmän tukea kuin ovat saaneet.

”En tiennyt edes, mitä koulussa oikeasti tapahtuu ja mikä minusta tulee.”

”Olisipa erityisammattikorkeakouluja, joissa huolehditaan meistä, jotka opimme hitaammin tai eri tavalla kuin muut”, Wallman toivoo.

”Kun hain ensimmäisen kerran ammattikouluun, en tiennyt eri ammattialoista läheskään tarpeeksi. En edes sitä, mitä koulussa oikeasti tapahtuu, mikä minusta tulee ja millaisia valmiuksia koulutus antaa työelämää varten”, Luutsaari sanoo.

”Aina toitotetaan, että olet nuori ja ehdit opiskella lisää. Mutta jos heti löytäisi omimman polun, opinnot eivät ehkä keskeytyisi niin usein. Eikä kävisi kuten minulle, että jää tyhjän päälle yksin miettimään kohtaloaan.”

Tilastot tukevat Luutsaaren näkemystä. Tilastokeskuksen mukaan  6,6 prosenttia opiskelijoista keskeytti tutkintoon johtavan koulutuksen lukuvuonna 2021-2022. Vain lukioissa keskeyttäneiden määrä ei lisääntynyt.

Lukiossa keskeyttämisprosentti oli 3,7, ammatillisessa koulutuksessa 11,0, ammattikorkeakoulussa 8,3 ja yliopistossa 6,1. Miehet keskeyttivät tutkintoon johtavan koulutuksen kaikilla koulutusaloilla naisia useammin.

Pitää ehtiä, pystyä ja vielä menestyä

Koko trio sanoo, että tässä ajassa on vaativaa kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.

”Informaatiotulva on valtava. Mahdollisuudet oman identiteetin ja elämän rakentamiseen ovat näennäisesti rajattomat. Raja todellisuuden ja somen välittämään kuvan välillä on hyvin häilyvä”, Jere Suomala toteaa.

”Voi vain kuvitella, miten hukassa on lapsi, joka pienestä pitäen kasvaa tähän tulvaan ja somen kiihtyvään nopeatempoisuuteen. Ei ihme, että polarisaatio lisääntyy ja syntyy ääriliikkeitä, joiden kautta etsitään omaa minuutta ja identiteettiä. Kehityssuunta pelottaa.”

Janina Luutsaari näkee, että hyvätkin asiat saavat nopeasti ruman kääntöpuolen:

”Sukulaiset tenttaavat tekemisiäni. Tuntuu, etten ole heidän arvoisensa.”

”On ihanaa, että voimme olla avoimia ja uskallamme paljastaa erilaisuuttamme. Mutta samaan aikaan on kauheaa seurata, miten paljon vähemmistöryhmät saavat vihaa päällensä”, hän suree.

Luutsaaren mukaan nuoret kokevat aiempaa enemmän paineita ja menestymisen pakkoa.

”Tunnistan tämän itsekin. Sukulaiset tenttaavat tekemisiäni. Tuntuu, etten ole heidän arvoisensa. Kesällä tuntui pahalta kertoa heille, että olen masennuksen takia sairaslomalla.”

”Jospa vain kysyttäisiin, että pärjäänkö. Tosin varmaan vastaisin, että hyvin menee. Se tuntuu ainoalta hyväksyttävältä vastaukselta. Kuitenkin juuri läheisimmiltä tarvitsen eniten tukea, koska en pärjää yksin. Onneksi oma perheeni tukee ja osaa iloita pienestäkin stepistä, jonka saavutan.”

Hyvässä elämässä on joku, joka välittää

Hyvän elämän voi Joona Wallmanin mielestä määritellä hyvän mielenterveyden tapaan:

”Silloin kokee kuuluvansa omaan yhteisöönsä ja voi vaikuttaa sen toimintaan. Omalla kohdallani tämä toteutuu partiossa ja Kuopion 4H-yhdistyksessä, jossa osallistun taideryhmään, luontoretkiin ja kokkailuun”, hän listaa.

Myös Jere Suomalan hyvään elämään kuuluu vahva yhteisöllisyyden tuntu.

”Arkeen tulee merkitystä, kun voi olla toimija omassa yhteisössään. Samalla saa kokemuksen siitä, että pystyy edes pieneltä osalta vaikuttamaan johonkin hyödylliseen ja voi palvella muita sekä itseään.”

”Tärkeää ovat merkitykselliset ihmissuhteet. Tunne, että joku välittää.”

”Yhtä tärkeää ovat merkitykselliset ihmissuhteet. Tunne, että joku välittää. Myös turvallisuus kuuluu perustarpeisiin ja hyvään elämään.”

”Olisipa päivissä tilaa tutkia ja opetella ymmärtämään itseään ja ympäröivää maailmaa. Silloin voisin saavuttaa välillä mahdottomalta tuntuvan tavoitteen löytää tasapainoa ja pysyvyyttä elämääni”, Suomala jatkaa.

Janina Luutsaaren mukaan hyvää elämää ei ole, ellei itse ole hyvä muille ihmisille, eläimille ja luonnolle.

”Haluankin löytää työn, jossa voin tukea apua tarvitsevia. Tiedän kokemuksesta, miten tärkeää siinä hetkessä on saada muilta apua.”

”Hyvään elämään kuuluu myös itseilmaisun vapaus ja mahdollisuus tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Itse saan onnellisuutta jo pienestä ekoteosta, kun kerään roskan kadulta.”

Moni asia on hyvin, kun voi unelmoida

Entä kolmikon unelmat? Niitäkin on.

”Toivon, että elämällä on annettavanaan minulle rakkautta ja toivoa. Rakkautta itseäni ja luontoa kohtaan ja toivoa siihen, että asiat kääntyvät vielä parempaan suuntaan. Että löydän paikkani maailmasta, olipa paikka mikä tahansa”, Joona Wallman sanoo.

”Toivoa on aina, koska emme voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Partiolaisten marssissakin kehotetaan uskomaan hyvään ja oikeaan. On tärkeää osata ajatella, että seuraava päivä on parempi. Ja että illalla voi olla tyytyväinen kuluneeseen päivään.”

Jere Suomala haluaa tulevaan katsoessaan oppia menneisyydestään.

”Oivalsin, että jos nyt en käännä suuntaa, tuhoudun.”

”Olen ollut tilanteessa, jossa oivalsin, että jos nyt en käännä suuntaa, tuhoudun. Onneksi uskaltauduin hakemaan apua ja luottamaan muihin.”

”Nyt uskon, että pystyn kulkemaan kohti parempaa elämää. Että niin pitkään kuin vain haluan, voin harjoitella ja oppia uutta itsestäni.”

Janina Luutsaari toivoo, ettei hänen osakseen tule yksinäinen elämä vaan että lähellä riittää luotettavia ihmisiä.

”Toivon, että voitan nykyiset ongelmani, opin tunnistamaan tunteitani ja vapaudun ulkopuolisuuden kokemuksesta. Silloin voisin löytää paikkani ja työn, jossa viihdyn. Ehkä jonakin päivänä sitten huomaan olevani onnellinen”, hän summaa haaveitaan.

”Kunpa vanhana voin ajatella, että vitsi, olipa minulla hyvä elämä. Että autoin muita ihmisiä ja uskalsin itse yrittää sekä käydä läpi kaikki polkuni, vaikka osa niistä ei johtanut mihinkään.”

Ja nyt: kolmikon on aika kertoa tähänastisesta elämästään.

Janina Luutsaari: Lapsuus kulkee yhä mukana 

”Olen sairaslomalla. Minulla on hoitokontakti Kuopion psykiatrian poliklinikalle. Masennukseeni on kokeiltu useita lääkkeitä ja olen saanut hyvää hoitoa, mutta mikään lääke ei tunnu vaikuttavan.

Mieleni alkoi horjua yläasteikäisenä. Minulla oli rankka lapsuus ja epävakaat kotiolot – väkivaltaa ja alkoholin käyttöä. Oloani ei keventänyt, että perheeni vähätteli ongelmiani. Olisinpa silloin osannut kääntyä jonkun muun aikuisen puoleen.

”Olisinpa osannut kääntyä jonkun muun aikuisen puoleen.”

Hain apua ahdistukseeni vasta kolmisen vuotta sitten. Siihen asti selitin itselleni, että nuoruuteen kuuluu se, että välillä kaikki tuntuu pahalta.

Yläasteen jälkeen valmistuin ammattikoulusta merkonomiksi. Ajattelin, että se olisi yleishyödyllistä oppia. Jos olisin saanut laajempaa perehdytystä eri aloihin, olisin valinnut jonkin toisen linjan.

Halusin pois kotikaupungistani Jämsästä ja lähdin Kajaaniin armeijaan. Hankin vuokra-asunnon Kuopiosta, koska Puolustusvoimat maksoi vuokran. Palveluksen loppuvaiheessa minulla oli ongelmia mielenterveyteni kanssa. Armeijasta päästyäni jäin tyhjän päälle. Ei ollut kavereita, ei töitä. Päädyin työttömäksi työnhakijaksi ja työvoimakoulutukseen.

Viime maaliskuussa aloitin lähihoitajaopinnot Savon ammattiopistossa. Fiilis oli hyvä, mutta pikkuhiljaa tajusin, ettei tämä ole ollenkaan sitä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä.

Samaan aikaan sain diagnoosin vakava-asteisesta masennuksesta. Toukokuun puolivälissä laitoin opinnot tauolle ja jäin sairaslomalle. Tänä syksynä erosin koulusta.

Kuopio tuntuu minulle sopivan kokoiselta paikalta. Viihdyn täällä. Olen saanut kavereita, poikakaverinkin. Olemme muuttaneet yhteen.

”Kun tulee huono hetki, tuntuu, että elämässäni kaikki on pielessä.”

Arkeni on vaihtelevaa. Kun tulee huono hetki, tuntuu, että elämässäni kaikki on pielessä.

Huono hetki voi tulla pienestä asiasta, yleensä stressistä. Silloin tuntuu, että kaikki mitä yritän, epäonnistuu ja ettei minulla ole mitään arvoa. Olen valmis heittämään hanskat tiskiin ja haudon itsetuhoisia ajatuksia.  

Ne hetket menevät usein ohi itsekseen. Joskus musiikki ja nukkuminen auttavat. Toisinaan poikaystävä rauhoittaa.

Sitten arki lyö taas päälle. Mietin, että ovatpa nuo pyykit olleet tuossa kuivumassa pitkään. En silti saa tartuttua niihin. Se masentaa ja turhauttaa ja taas tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun en saa asioita tehtyä.

Somessa voin olla päivästä viisikin tuntia. Tiktok on koukuttava. Voi vain selata videoita ja laittaa aivot narikkaan.

Tylsyys ei silti sovi minulle. En jaksaisi tehdä pelkkää toimistotyötä. Etsijät-ryhmässä tutustuimme ensihoitajan työhön, joka voisi olla minun juttuni – lyhyitä asiakkuussuhteita ja toisten auttamista.

"Hyvää elämässäni on se, että nyt välit äidin kanssa ovat hyvät." 

Hallituksen leikkaukset tosin panevat epäilemään, onko minulla varaa opiskeluun, vai pitääkö ensin tehdä pari vuotta töitä ja säästää rahaa. Toivottavasti löydän työpaikan, jossa on turvallinen, hyväksyvä ilmapiiri. Minun on vaikeaa puhua vieraille ja tutustua uusiin ihmisiin.

Hyvää elämässäni on se, että nyt välit äidin kanssa ovat hyvät. Isän kanssa välit ovat poikki. Hän ei halua parantua alkoholismistaan.

Menen jouluksi kotiin Jämsään. On jo iso lahja, että sain olla jouluviikon perheeni kanssa – hyvää seuraa ja hyvää ruokaa. Äidiltä pyysin lahjaksi kahvinkeittimen. Toive toteutui. Tosin lahja on vasta tulossa ulkomailta kohti Suomea, joten paketin avaaminen jää uuden vuoden puolelle.”

Joona Wallman: Autismi antaa heikkouksia ja vahvuuksia

"Opiskelin Kuopiossa Humanistisessa ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogiksi, mutta opintoni ovat nyt tauolla, sillä olen sairaslomalla.

Käyn yksityispuolella terapiassa, josta osa toteutuu etäyhteydellä.

Minulla on ollut vointiin liittyviä ongelmia aika kauan. Alakoulun kävin erityisluokassa, yläkoulussa pärjäsin hyvin, ja lukiokin sujui. Pääsin ylioppilaaksi, ja kirjoitin muun muassa eximian äidinkielestä.

”Kirjoitin eximian äidinkielestä. Ei onneksi ollut vielä sähköisiä koejärjestelmiä.”

Silloin ei onneksi ollut vielä koronaa eikä sähköisiä järjestelmiä kokeissa. Kannattelevia rakenteita niiden sijaan oli.

Romahdus tuli lukion jälkeen. Aloin kokea asioita, jotka eivät olleet totta. Tutkimusten päätteeksi minussa diagnosoitiin autismi. Sitä oli epäilty jo alakoulussa, mutta silloin sitä ei osattu tunnistaa.

Diagnoosin saatuani olisin tarvinnut ammattilaisten apua elämän ja opintojen jatkopolun suunnitteluun. Asuin silloin kotikaupungissani Helsingissä. Olin hetken sairaalassa, sen jälkeen jäin tyhjän päälle. Onneksi perheeni ja vanhempani ovat tukeneet minua koko ajan.

Vähitellen sain palveluja ja aloin päästä elämään kiinni. Opiskelin vähän aikaa lähihoitajaksi, mutta vaihdoin merkonomiopintoihin Espoossa Ammattiopisto Livessä, jossa saa yksilöllistä tukea oppimisvaikeuksiin.

Valmistuin merkonomiksi kolme vuotta sitten, ja olin vuoden töissä Herolla, erilaisten oppijoiden etujärjestössä Helsingissä. Tein nuoriso-ohjaajan töitä, josta sain kipinän muuttaa Kuopioon ja hakea Humakiin.

”Korkeakoulussa oletetaan, että pärjää, vaikkei olisi taitoja itsenäiseen opiskeluun.”

Verkkotehtävät ovat vaativia, ja aloin uupua. Korkeakoulussa oletetaan, että opiskelija pärjää, vaikka hänellä ei olisi taitoja itsenäiseen opiskeluun. Voi olla, että korkeakouluopinnot ovat minulle liian vaativia.

Autismin kirjo tarkoittaa kohdallani, että minun on vaikeaa suunnitella asioita etukäteen. Kuormitun helposti. Minun pitää miettiä, mitä jaksan tehdä ja millä tavalla. Kotityöt, kuten tiskaaminen, tuppaavat jäädä hoitamatta. Onneksi saan tukea, kotityöntekijä käy auttamassa siivoamisessa.

Autismin myötä minussa on myös tärkeitä vahvuuksia. Minulla on voimakas oikeudentaju. Haluan olla reilu muita kohtaan. Jos koen, että joku toiminta on tärkeää, osallistun siihen väsymyksestä ja muista esteistä huolimatta.

Nyt puhutaankin siitä, pitäisikö autismin diagnosointi muuttaa ja puhua neuromoninaisuudesta. Minäkin nautin elämästä täysillä, autismista huolimatta.

”Autismin myötä minussa on myös tärkeitä vahvuuksia.”

Ihmiset eivät tiedä autismista tarpeeksi. Ei esimerkiksi kannata loukkaantua, jos autisti ei tykkää katsoa silmiin. Se on monelle meistä ominaista. Yleinen ymmärrys kuitenkin lisääntyy. Yksi esimerkki on Kuopion kaupungin ja hyvinvointialueen nepsykahvila Kirjo-cafee, jossa on aina puolenkymmentä kävijää.

Yksi haaveeni on päästä nuorisotyöntekijäksi. Etsivä nuorisotyöntekijä voisi olla mahdollinen vaihtoehto. Haluaisin tehdä merkityksellistä työtä. Olisi tärkeää, että ihmiset voisivat työssään hyödyntää omia toipumistarinoitaan muiden hyväksi.

Juuri nyt ilahduttaa, että pääsin viettämään joulua vanhempieni luokse eikä tarvinnut olla pyhiä yksin. Joskus olen saanut lahjaksi vaatteita. Nytkin tiesin, että pehmeä paketti sieltä tulee. Sain kauluspaidan, sukat ja lahjakortin urheiluliikkeeseen.”

Jere Suomala: Halu kasvaa ja kehittyä ajaa eteenpäin

”Menin pari viikkoa sitten työkkäriin huolestuneena, sillä Kelasta on painostavasti kyselty, miten aion tulla mukaan yhteiskuntaan.

Sainkin työkkärin työntekijältä myötätuntoa ja ymmärrystä. Hän ehdotti moniammatillista kuntoutusta ja neuroepätyypillisille suunnattua ryhmävalmennusta.

Herkistyin hyvästä kohtelusta. Nytkin meinaa itkettää. Olen herkkä, ja hävennyt aina tätä puolta itsestäni.

”Nytkin meinaa itkettää. Olen herkkä, ja hävennyt aina tätä puolta itsestäni.”

Häpeä ja syvä riittämättömyyden tunne määrittivät lapsuuttani ja nuoruuttani. Kasvoin turvallisessa ympäristössä, mutta tunsin, etten kelpaa. Siskoni pystyi vastaamaan asioihin, joita vanhempani arvostivat. Minä pelasin tietokonetta, ja sitä pidettiin haitallisena. En ollut tarpeeksi pitkäjänteinen, kärsivällinen enkä tarpeeksi mitään.

En pärjännyt harrastuksissa enkä koulussa. Vertasin koko ajan itseäni muihin. Ainoa asia, jolla pystyin vastaamaan odotuksiin, oli kapina.

Yläkoulun jälkeen opiskelin ammattikoulussa media-assistentiksi ja sähköasentajaksi.

Armeijassa vanhat ongelmani kasvoivat. Armeijan jälkeen kukaan ei velvoittanut minua enää mihinkään. Vanhempani heittivät pois kotoa, koska toimintani ei sopinut siihen ympäristöön.

Sisäiset ongelmani näyttäytyivät yhä voimakkaammin yhteiskuntavastaisuutena ja haluttomuutena liittyä muiden seuraan. Kapinoin, käyttäydyin itsetuhoisasti ja kuljin kovaa polkua.

”Kapinoin, käyttäydyin itsetuhoisasti ja kuljin kovaa polkua.”

Käänne parempaan tapahtui, kun minut ohjattiin nuorisotalolle kuntouttavaan työtoimintaan, joka vaihtui työharjoitteluun ja palkkatuelle.

Pääsin Suomen nuorisoseurojen valtakunnallisiin projekteihin ja olin apuohjaaja Saksassa ja nuorisovaihdossa Tanskassa. Oli virkistävää tavata aktiivisia ja hyväntahtoisia nuoria. Ensi kertaa tuntui, että minullekin on paikka yhteiskunnassa.

Tästä innostuneena aloitin kaksi vuotta sitten yhteisöpedagogian opinnot ammattikorkeakoulussa Mikkelissä. Olin motivoitunut. Tuntui, että vihdoin palaset loksahtavat kohdalleen.

Arjen hallinta, kirjallinen työskentely ja elämän aikatauluttaminen eivät kuitenkaan onnistuneet. Hain opiskelukavereihin aktiivisesti kontaktia, joka tulkittiin väärin ja tästä syntyi sosiaalisia haasteita.

Syysloman jälkeen en päässyt enää sängystä ylös. Tunsin valtavaa häpeää ja syyllisyyttä – nytkään en onnistunut.

”Ensi kertaa tuntui, että minullekin on paikka yhteiskunnassa.”

Tänä syksynä erosin koulusta. Paluu sosiaalityön asiakkaaksi tuntui lohduttomalta – pysynkö elämässäni aina lähtöpisteessä?

Olen aloittanut Kuopiossa kuntouttavan psykoterapian. Yritän ratkaista, miten voin selättää haasteeni ja pärjätä itseni sekä maailman kanssa. Jospa moniammatillinen kuntoutus johdattaa oikealle tielle ja syyt neuropsykiatrisiin ongelmiini selviävät.

Olisi jo paljon aiemmin pitänyt selvittää, mistä pakkomielteinen uppoutumiseni eri asioihin johtuu. Kumppanini ihmettelee, miksi minun on pakko asetella alusasut aina tietyllä tavalla. Kun tulen kaupasta, menee hirveästi aikaa, että saan ostokset jääkaappiin ja ulkovaatteet riisuttua.

Olen seurustellut seitsemän kuukautta. Se on haastavaa, ja ihanaa. Aiemmat suhteeni ovat kestäneet viikon tai pari.

Lähdettyäni Etsijät-ryhmään en ole avannut pleikkaria. Ennen saatoin pelata kymmenen tuntia yhtä soittoa. Somestakin jäin pois. Sen tarjoama nopea dopamiini ei tukenut kasvua ja kehitystäni, sillä minulla on riippuvaisuuteen kallistuva luonne.

"Jaksan uskoa, että kaikki vielä järjestyy."

Jaksan uskoa, että kaikki vielä järjestyy. Olen kiitollinen, että olen saanut yhteiskunnalta tukea ja uusia mahdollisuuksia.

Ehkä saan taas työn, joka liittyy kansainväliseen nuorisotoimintaan. Löytyisipä vielä työyhteisö, jossa on avoin keskustelukulttuuri ja jossa jokainen tulee kohdatuksi.

Jouluisin kaipaan lahjaksi tavaraa ja materiaa. Toivelistallani olivat tänä jouluna vessaharja, hyvä tyyny, kattolamppu ja verryttelyhousut. Sain vessaharjan ja veryttelyhousut, ja lisäksi sukkia, boksereita ja shampoota.

Vietin joulun vanhempieni luona. Meillä on taas hyvät välit, mikä on totta kai tärkeä asia.”