Teksti ja kuvat: Katja Hedberg
Kirjailija Sirpa Kähkönen tietää, että suvun salaisuudet voivat periytyä sukupolvelta toiselle asenteina ja tunnetiloina, mutta myös kipuna ja pelkona kehossa.
Hän on yli 30 vuotta jäljittänyt suvussaan kulkenutta raskasta hiljaisuutta sekä vaiettuja asioita ja kirjoittanut ne koskettaviksi, rakastetuiksi tarinoiksi.
Kuopiolaislähtöinen Sirpa Kähkönen tunnistaa pohjoissavolaisen puhumattomuuden kulttuurin ja näkee sen yhteyden maakunnan korkeaan mielenterveyden sairastavuuteen.
Hän välttelee kuitenkin suuntaamasta mielenterveyden ongelmia yksittäisten ihmisten kontolle. Syitä pahoinvointiin hän etsii – ja löytää – yhteiskunnan rakenteellisista murroksista. Erityisesti Pohjois-Savossa ne ovat mullistaneet ja toisinaan murtaneet maailman ihmisen ympäriltä.
”Pohjois-Savossa tapahtuneen ison rakennemuutoksen seurauksena on syntynyt paljon pahoinvointia. Olisi ihme, jos tämä ei olisi jättänyt jälkiä ihmisten mentaliteettiin”, hän toteaa ja esittää tukun kiinnostavia, ihmisten kohtaloihin kietoutuneita kysymyksiä.
Mitä tapahtui pohjoissavolaisille, kun idänkauppa loppui ja valtava määrä työpaikkoja katosi? Miten kävi osaamisestaan ammattiylpeyttä tunteville, joista tulikin pitkäaikaistyöttömiä? Kuinka selvisivät huipputaitavat ompelijat, kun vaatetusteollisuus romahti, ja alan kukoistavimpiin yrityksiin kuulunut Turon tehdaskin pani ovensa säppiin?
”Pakkasin salamitankoja laatikoihin, jotka vietiin Leningradiin.”
Entä millaisia jälkiä jäi ihmisiin, kun Neuvostoliitto hajosi, työläisidentiteetti mureni ja työväenkulttuuri sekä -aate kokivat häpeälliseksi leimatun konkurssin?
”Esimerkiksi juuri idänkaupan loppuessa jäljelle jäi sosiaalisia ongelmia, joita ei ole juuri avattu”, sanoo Kähkönen, 57, jolla itselläkin on kokemus itäviennistä.
”Pakkasin 1980-luvun alussa Lihakunnan kesäpestissäni salamitankoja laatikoihin, jotka vietiin Leningradiin.”
Sirpa Kähkönen ihmettelee, miksi kukaan ei vieläkään ole tutkinut, mitä 1990-luvun alun syvälle syöksynyt lama teki ihmisille, asenteille ja rakenteille.
”Ammattityötä tehneet naiset ja miehet eivät menettäneet vain työpaikkaansa. He menettivät yhteisön, jonka arvostettuja jäseniä he olivat. Ammatti-identiteetti katosi, josta seurasi paljon yksinäisyyttä”, Kähkönen aprikoi.
”Tieto siitä, kuinka ihmiset selvisivät, voisi tarjota ymmärrystä alueelliseen pahoinvointiin”, hän uskoo.
Kähköstä houkuttaisi etsiä ompelijat, joiden ammattitaidon ansiosta kuopiolainen Turo Oy oli vielä 1970-luvulla Skandinavian suurin miesten pukujen valmistaja ja neuvostoviennin osaaja, mutta jotka kaikki vähitellen irtisanottiin vuoteen 2009 mennessä.
”Onko ihme, että he reagoivat mielen ja kehon pahoinvoinnilla?”
”Missä ompelijat ovat nyt? Mitkä olivat heidän keinonsa selviytyä? Vai selviytyivätkö he? Olisiko heidän kokemuksistaan hyötyä heille, jotka nyt sinnittelevät vaikkapa liian korkeiden sähkölaskujensa kanssa?”
Kähkösen mielestä on hyvä ymmärtää, että rakennemurros on koskettanut erityisesti ihmisiä, joilla ei juurikaan ole vaikutuskanavia puhua tilanteestaan ja joiden ääni ei siksi kuulu.
”Onko ihme, että he reagoivat muuttuneeseen todellisuuteen mielen ja kehon pahoinvoinnilla?”
Sirpa Kähkönen arvelee, että pohjoissavolaisen pahoinvoinnin taustalla on myös yhteisöllisyyden väheneminen.
”Suomea on rakennettu vahvasti maamiesseurojen, Marttojen, työväenyhdistysten, raittiusseurojen ja lukuisten kiltojen voimin. Ihmiset ovat kokoontuneet omaan yhteisöönsä jakamaan kokemuksiaan. Tekemistä on ohjannut eetos yhteisestä päämäärästä ja siitä, että tavoitteen eteen tehdään myös yhdessä työtä”, Kähkönen toteaa.
Hän näkee, että 1980-luvulta lähtien tunne omaan yhteisöön kuulumisesta on heikentynyt.
”Toki yhdistyksiä on yhä. Nyt on kuitenkin yleisempää ajatella, että ihmisen tulee selvitä yksin. Jos oletus on, että omin avuin pitää selvitä silloinkin, kun yhteiskunta murjoo ulkopuolelta arkea uudenlaiseksi, luomme pahoinvointia.”
”Yksin jääminen luo osattomuutta, osattomuus katkeruutta.”
Yhdessä toimiminen on Kähkösen mielestä paras lääke, jonka avulla ihminen voi kokea kuuluvansa johonkin isompaan ja myös yhteiskuntaan.
”Yksin jääminen luo osattomuutta, osattomuus katkeruutta, katkeruus sairastavuutta.”
Osallisuuden mallipaikkana Kähkönen mainitsee ruotsinkielisen Pohjanmaan, joka tunnetaan yhteisöllisestä yhdistyselämästä – ja THL:n sairastavuustilastojen terveimpänä alueena.
”Siellä elää yhä vahvana ajatus, että yhteisen hyvän eteen on hyvä työskennellä. Sama ajatus varmaan kannatteli ennen ihmisiä maaseudulla, myös maamme itäisissä osissa.”
Sirpa Kähkönen tietää, etteivät suvun raskaat salaisuudet katoa hiljaisuudella. Ne periytyvät sukupolvelta toiselle tunnetiloina, muistoina, jopa kipuna ja pelkona kehossa.
Kähkösen mukaan juuri sukujemme tarinat rakentavat osaltaan sitä, mitä ja millaisia me kukin olemme.
Kähkönen syntyi Kuopiossa työläissukuun, jonka moni jäsen koki raskaita kärsimyksiä 1900-luvun sotavuosina. Kähkösen läheisin kasvattaja, isoisä Lauri Tuomainen, oli maanalainen kommunisti, joka 1920–30-luvuilla kärsi kommunistisesta toiminnastaan kaksi vankeusrangaistusta, ensin 22- ja sitten 28-vuotiaana.
"Ruumiissani ovat edelleen mummon kyyneleet."
Isoisän kaksi vanhempaa veljeä jäivät itärajan taakse rakentamaan sosialistista ihanneyhteiskuntaa ja menehtyivät 1930-luvulla Stalinin vainoissa. Lauri Tuomainen työskenteli sodan jälkeen Kuopiossa seppänä ja toimi kansandemokraattina Kuopion kaupunginvaltuustossa sekä useissa lautakunnissa.
Kähkönen on sanonut saaneensa isoisältään suoniinsa lyijynraskaan perinnön ja näkymän maisemaan, josta ovat kadonneet maamerkit. Isoäidistään hän muistaa, kuinka paljon tämä pelkäsi sotaa.
”Ruumiissani ovat edelleen mummon kyyneleet ja hänen ujoutensa ja pelkonsa. Siellä ovat myös ukkini viha ja häpeä”, on Kähkönen summannut perintöään taannoisessa haastattelussaan.
Sukulaisten kohtalot kahtiajakautuneessa Suomessa kasvoivat kielletyiksi ja hävettäviksi asioiksi, joista vaikeneminen saa Sirpa Kähköseltä ymmärrystä.
”Poliittinen vastakkainasettelu oli niin suurta, että henkilökohtaisen kärsimyksen sanoittaminen oli lähes mahdotonta. Kaksinkertainen ongelma syntyi itsensä uhraamisen eetoksesta ja kommunismin puolustamisesta, kun samaan aikaan Neuvostoliitossa lahdattiin aateveljiä.”
”Tämä ei tarkoita, että seuraavienkin sukupolvien tulisi vaieta. Meidän pitää saada kysyä ja puhua näistä asioista, koska kannamme niistä periytyvää taakkaa ja asennemalleja.”
”Olen rakentanut siltaa peritystä katkeruudesta kohti osallisuutta.”
Isovanhempien sanallinen perintö oli neuvo, jonka mukaan koulunkäynti on etuoikeus. Isovanhemmat itse saivat tyytyä kansakouluun, kun opintiellä jatkoivat varakkaampien perheiden lapset.
”Koulutuserot ovat iso syy katkeruuden ja rakenteellisen köyhyyden takana.”
Suvun vaietuista ja haavoittavista kokemuksista kumpuaa syy, joka alun perin ajoi Kähköstä kirjoittamaan:
”Kiinnostuin siitä, että suvun kesken aiempiin kokemuksiin viitattiin, mutta jos kysyin, kukaan ei vastannut. Tätä traumaa lähdin selvittämään ja purkamaan.”
”Olen rakentanut siltaa syvästä peritystä katkeruudesta, vihasta ja sivullisuudesta kohti osallisuutta.”
Sirpa Kähkönen on käsitellyt ja tulkinnut sukunsa vaiettuja vaiheita seitsenosaisessa Kuopio-romaanisarjassaan. Tietokirjassaan Vihan ja rakkauden liekit hän pyrki sanoittamaan, mikä isoisältä jäi sanomatta. Kähkösen kirjoja on myyty 250 000 kappaletta.
Työskenneltyään 31 vuotta kirjailijana Kähkönen sanoo, että aiempien sukupolvien kokemuksia on helpompi surra nyt, kun tapahtumilla ovat nimet, päivämäärät ja selitykset.
”Suru ei ole poistunut. Ehkä tieto on jopa lisännyt sitä. On kuitenkin parempi tietää, kuin kuljeksia epäselvän taakan kanssa ja yrittää ymmärtää, mistä omat reaktioni johtuvat tai keneltä jokin asenteeni on tullut.”
”Lukijani ovat oppineet ymmärtämään paremmin vanhempiaan.”
Purkaessaan sukunsa syvää hiljaisuutta Kähkönen on tullut sanoittaneeksi lukuisten ihmisten kokemuksia.
”Saan paljon lukijapalautetta. Ihmiset kertovat, että kirjojani luettuaan he ovat oppineet ymmärtämään paremmin vanhempiaan ja isovanhempiaan. Mukavaa on saada sellaistakin viestiä, että kirjoja on lainattu isovanhempien ja lastenlasten välillä.”
Sirpa Kähkönen uskoo, että pohjoissavolaisten mielen hyvinvointia voi lisätä rikkomalla puhumattomuuden kulttuuria.
”Poppakonstilla tilanne ei muutu. Tuntuu, ettei muutos voi myöskään tulla ulkopuolelta.”
”Kohtaamisia pitää mahdollistaa paikoissa, jossa ihmisillä on iso tarve mutta myös esteitä päästä kokemaan osallisuutta. Eetos siitä, että pitää pärjätä omin voimin tai että kokee itsensä liian vähäiseksi, lienevät yleisiä syitä sille, ettei uskaltaudu lähtemään toisten ihmisten seuraan.”
Kähkönen tuntee kuitenkin myös aktiivisen pohjoissavolaisuuden, jonka hän on tänäkin talvena nähnyt vieraillessaan maakunnan kirjastoissa kertomassa teoksistaan.
”Ylä-Savossa aistin epätoivon, tupa tuli silti täyteen ihmisistä.”
”Esimerkiksi Ylä-Savossa aistin kyllä ihmisten epätietoisuuden ja ehkä epätoivonkin tulevaisuutensa osalta, mutta tupa tuli silti täyteen ihmisistä.”
Kähkönen näkee juuri kirjastot paikkana, joka voi houkuttaa ihmiset kokemaan osallisuutta ja kohtaamista.
”Kirjastonhoitajat kyllä tietävät, mitä ihmiset kaipaavat ja mistä he innostuvat. Pienet tapahtumat eivät lisää nopeasti terveyttä, mutta voivat lisätä tärkeää osallisuuden tunnetta.”
Kähkönen houkuttaisi muutostyöhön mukaan erityisesti naisia. Näkemystä tukee ymmärrys, että naiset useimmiten selviävät kriiseistä miehiä paremmin.
”Naisilla oli ratkaiseva rooli siinäkin, että Pohjois-Karjala-projekti onnistui. Martat touhusivat, ja minunkin karjalainen isoäitini otti keittäjä-kokkina projektin ohjeet hyvin tosissaan.”
Sirpa Kähkönen on sanoittanut sukunsa koskettavia kokemuksia, mutta onko hän itse onnistunut katkaisemaan vaikenemisen ketjua?
”On helpompaa käsitellä edellisten sukupolvien kokemuksia kuin omia. Minulla on kuitenkin paremmat mahdollisuudet peilata sukuni tapahtumien vaikutuksia itseeni nyt, kun tiedän, mitä on tapahtunut.”
”Minulla on ahdistuksen hetkellä myös ymmärrys suhtautua itseeni myötätuntoisesti. Isovanhemmillani tätä mahdollisuutta ei juuri ollut.”
Kähkönen näkee asioiden kehittyvän hyvään suuntaan: mielenterveyden ongelmista osataan jo puhua.
”1960-luvun nuoret saivat vanhemmiltaan ja sodan uuvuttamilta sukupolvilta ajatusmallin, jonka mukaan koettelemukset pitää kestää hiljaa. Ajateltiin, että elämän umpikuja on aina oma syy.”
Kähkönen näkee muutoksen tyttäressään ja tämän kavereissa.
”Minunkin nuoruudessani huonosti voiville nuorille todettiin kylmästi, että jos vielä olet tuommoinen, sinut viedään kasvatuslaitokseen ja hullujen huoneelle. Herkkyydestä moitittiin. Pojat eivät saaneet itkeä – eivätkä tytöt.”
Kähkönen näkee ajassa tapahtuneen muutoksen myös 24-vuotiaassa tyttäressään ja tämän kavereissa.
”Heillä on paljon tietoa mielenterveyteen liittyvistä asioista, jotka he osaavat myös sanoittaa.”
Kähkönen tunnustaa, että havaitsee hetkittäin itsessään suvussaan kulkenutta sulkeutuneisuutta.
”Mutta tutkimusteni myötä ymmärrykseni ihmismielen mekanismeja kohtaan on kasvanut. On kokemuksia, hetkiä ja ajatuksia, joita ei juuri siinä hetkessä ole mahdollista kääntää sanoiksi.”
