Jaa artikkeli
Teksti ja kuvat: Katja Hedberg
Jos vanhemmat toteuttavat lapsensa kautta vain omia unelmiaan, lapsi etsii aitoa hyväksyntää muualta. On vaara, että se löytyy vääränlaisesta seurasta ja päihteistä.
Jos päihdeongelmainen ei saa katkaisuhoidon jatkoksi tukea arkeensa, kuntoutus voi valua hukkaan. On vaara, että hän ratkeaa uudestaan.
Jos pääsy mielenterveyspalveluihin edellyttää raittiutta, ei hoitosysteemi toimi – jokaisella päihdeongelmaisella on myös mielenterveysongelma.
Näkemysten takana ovat Kuopion kaupungin erityisnuorisotyöntekijät Tuija Argillander ja Teemu Koponen sekä heidän yhteinen, yli puolen vuosisadan kokemuksensa kuopiolaisten nuorten aikuisten todellisesta arjesta.
Kaksikolla on lääkkeitä tilanteen parantamiseen. Senkin he tietävät, että ilman toivon näkymää asiakas harvoin raitistuu.
Koskettavia, pysäyttäviä, surullisia. Toisinaan rujoja.
Silloin tällöin myös kauniita, toiveikkaitakin.
Ja joka kerta opettavaisia.
Sellaisia olisivat tarinat, jos ruskea puutalovanhus Kuopion Kauppakadulla osaisi kertoa asiakkaistaan ja heidän elämästään.
Talossa on Vinkkeli. Paikka, jossa tehdään Kuopion kaupungin erityisnuorisotyötä poikkeuksellisella tavalla.
Päihdetyötä nuorisotyön eetoksella.
Tänne saa tulla, vaikkei olisi selvin päin. Toimintakykyinen pitää olla.
”Asiakkaissamme on suuri viisaus. Toki se tulee esille raakaversiona. He ovat kulkeneet kulmikkaita polkuja.”
On myös ikäraja: tukea saavat 18–29-vuotiaat, joilla on haasteita päihteiden kanssa. Lähetettä tai diagnoosia ei tarvita, eikä kysytä. Ovi avautuu, jos ihminen itse kokee, että päihteet häiritsevät tai rajoittavat elämää.
”Olemme raskaan työn äärellä”, sanovat kuopiolaiset Tuija Argillander ja Teemu Koponen, Vinkkelin erityisnuorisotyöntekijät.
Argillander aloitti nuorisotyössä kolme vuosikymmentä sitten, Koponen muutama vuosi myöhemmin. Työpari he ovat olleet 23 vuotta.
”Aika monta askelta olemme kahdestaan taivaltaneet. Aluksi teimme kohtaavaa työtä kaduilla, kun työn painopiste oli yläkoululaisissa. Löysimme nuoria, joilla oli vaikeuksia kasvussa tai elämäntilanteissa, ja tarjosimme heille vaihtoehtoja”, kaksikko kertoo.
”Yhdessä olemme opetelleet, oppineet ja oivaltaneet uutta työstämme, asiakkaistamme ja elämästä.”
Myös kunnioitus työkaveria kohtaan on kasvanut. Keskinäisen arvostuksen huomaa kaksikon puheista, katseista ja eleistä.
Ja jos työ on raskasta, se myös palkitsee:
”On etuoikeutettua tehdä työtä, jossa on mahdollisuus kohdata herkkiä ja älykkäitä ihmisen taimia. Asiakkaiden ajatuksista omakin kasvumme on peräisin.”
”Juuri asiakkaissamme on se suuri viisaus. Toki se tulee esille raakaversiona, eikä ihme. He ovat kulkeneet kovin kulmikkaita polkuja”, Koponen toteaa.
Tuija Argillanderin ja Teemu Koposen mielestä mennään harhaan, jos päihdetyössä puhe alkaa – kuten usein alkaa – ongelmalähtöisestä kohtaamisesta.
”On helppoa listata varjoisat asiat kuten päihteet, mielenterveysongelmat ja kouluongelmat”, he toteavat.
Argillanderin ja Koposen näkökulma on toinen. He sanovat toteuttavansa toivotyöskentelyä. Se tarkoittaa, että Vinkkelissä asiakas ei ole vain mielenterveysongelmainen tai päihdeongelmainen.
Täällä ongelmien takaa yritetään nähdä ihminen. Ja vielä enemmän: koko hänen elämäntarinansa.
”Täällä ongelmien takaa nähdään ihminen. Ja hänen elämäntarinansa.”
”Ihmisen kohtaaminen kokonaisuudessaan on työmme hedelmä. Vain näin voi syntyä syvä ymmärrys ja aito dialogi. Se ei tarkoita vain palvelutarjoajan dialogia, vaan että myös asiakas kokee kohtaamisen vuoropuheluna ja yhteisenä pohdintana”, Koponen sanoo.
Vinkkelissä käy päivittäin keskimäärin viisitoista asiakasta. Heillä jokaisella on päihdeongelman lisäksi mielenterveysongelma. Heidän kauttaan Argillanderille ja Koposelle piirtyy todellinen kuva kuopiolaisnuorten ja nuorten aikuisten arjesta sekä voinnista.
”Meillä on paljon onnellisia nuoria, joilla menee hyvin. Mutta paljon on heitäkin, joiden arki on raskasta ja joilla on vaikeuksia löytää omaa paikkaansa”, kaksikko kertoo.
Heidän mukaansa nämä ryhmät ovat yhä kauempana toisistaan.
”Ennen kokoonnuttiin kaveriporukoina torille. Nyt jäädään kotiin pelaamaan. Sekin voi olla sosiaalista, mutta yhteinen kohtaaminen, kokemus ja tunteiden jakaminen jäävät toteutumatta.”
”Kun ihmiset ovat aiempaa vähemmän tekemisessä toistensa ja varsinkin eri tavoin ajattelevien kanssa, kuilu heidän välillään kasvaa. Samoin tunne eriarvoisuudesta. Kyky empatiaan vähenee ja voi kadota kokonaan. Myös taito toimia ryhmässä heikkenee, ja pelko sosiaalisia tilanteita kohtaan lisääntyy.”
Teemu Koponen kuvaa kasvavaa eriarvoistumisen ilmiötä jäätävän isoksi.
”Kehitys on sama koko yhteiskunnassa. Yhteisöllisyyden sijaan korostamme yksilöllisyyttä. Haluamme menestyä omin avuin. Sosiaalinen media tukee kehityksen suuntaa valtavalla voimalla.”
Eriarvoisuus näkyy Koposen ja Tuija Argillanderin mukaan räikeänä koulumaailmassa.
”Tilanne ja tulevaisuus näyttäytyvät toivottomalta niistä nuorista, jotka ovat omassa arjessaan huonossa asemassa.”
”Nuorten kokemuksissa koulukiusaaminen nousee yllättävän usein esille.”
Argillander ja Koponen ovat nähneet, miten paljon nuorten arki on muutoinkin muuttunut:
”Ongelmat ihmissuhteissa ja päihteiden käytössä kuuluivat aiemmin aikuisten maailmaan. Nyt niitä joutuvat kohtaamaan yhä nuoremmat lapset.”
”Ennen huumeiden kokeilu alkoi lähellä täysi-ikäisyyttä. Nyt erilaiset aineet tulevat tutuiksi jo yläkouluiässä, ja niiden ostaminen on helppoa kännykkäsovellusten kautta.”
Koponen huomauttaa, että päihteillä hoidetaan yleensä jotakin tuskaa. Nuorten asiakkaiden kokemuksissa koulukiusaaminen nousee yllättävän usein esille.
”Jos koulu ei suju, kyse ei aina ole nuoren omista ongelmista. Pitäisi ymmärtää, ettei perinteinen koulumaailma sovi kaikille. Oppilaissa voi olla taiteellisia ja lahjakkaita ihmisiä, joille jäykkä järjestelmä ei tarjoa mahdollisuuksia tuoda esille todellista osaamista”, hän sanoo.
Tuija Argillanderin ja Teemu Koposen mukaan on tärkeää oivaltaa, että jokaisen nuoren – hyvinvoivan ja huonosti pärjäävän – jäljet johtavat samaan paikkaan.
”Tärkeintä on koti. Siellä saa turvallisuuden tunteen ja kannustuksen. Kaiken taustalla onkin perhe ja se, kuinka lasta kasvatetaan”, he sanovat ja suuntaavat vanhemmille painavan viestin:
”Lapsesi ei ole sinun mittasi eikä suoritus, joka kuvastaa sinun onnistumistasi elämässä. Hän on ihmisenä arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on. Tämän kertominen lapselle on vanhemmuuden oleellisimpia asioita.”
Argillander ja Koponen ovat nähneet, kuinka vanhemmatkin voivat ottaa paineita siitä, miltä oma lapsi näyttää ja tuleeko hänestä menestyjä.
”Tärkeintä on koti. Kaiken taustalla on perhe ja se, kuinka lasta kasvatetaan.”
”Työssämme näemme, että lapset, joita ei kotona kuulla eikä arvosteta, ovat suurimmassa riskissä saada tarpeisiinsa vasteen väärästä kaveripiiristä tai päihteistä”, Koponen sanoo.
Lapsen tasapainoinen kasvu ei tarkoita, että pitäisi olla supervanhempi, Argillander muistuttaa.
”Riittää, että tuntee aitoa kiinnostusta ja antaa aikaa lapselleen. Supervanhempia ei ole olemassa.”
Koponen nostaa 13- ja 17-vuotiaiden lasten isänä esille, miten huikeita asioita vanhemmat voivat oppia lapsiltaan.
”Ei tarvitse olla vanhempi, joka kykenee heittämään kehiin kasvatuksen menestysreseptin. Jo utelias asenne johtaa aitoon kiinnostukseen ja luottamukseen. Se luo pohjan siihen, että lapsi voi vaikeissa hetkissään luottaa vanhempiinsa.”
Tuija Argillanderin ja Teemu Koposen toivotyöskentely alkaa aidosta kohtaamisesta. Asiakassuhteet ovat kiireettömiä ja kestävät pitkään.
”Toivo alkaa yhteisestä hetkestä, joka jo itsessään on arvokas. Kun hetki on yhdessä koettu ja kun luottamukseen ja ihmisyyteen perustava orastava suhde on jollakin tavalla luotu, on aika kuulla ihmistä”, he sanovat.
”Asiakkaalla pitää olla mahdollisuus kertoa rauhassa oma tarinansa. Jos hän ei halua kertoa, sekin sopii. Olemme paikalla viitenä päivänä viikossa, eikä vastaanottoaikamme rajoitu kolmeen varttiin.”
"Haaveen toteuttaminen ei ole suoritus eikä pikamatka.”
Jos asiakkaan puheessa vilahtaa pienikin haaveen poikanen tai toive tulevaisuudesta, Argillander ja Koponen tarttuvat siihen.
”Sitten etenemme rauhallisesti. Haaveen toteuttaminen ei ole suoritus eikä pikamatka.”
Vinkkelissä puhutaan monen kokoisista haaveista. Unelma omasta perheestä on isoimpia. Uskallus mennä kesäfestareille voi olla yhtä iso. Jos unelma kaatuu, asiakas kuulee Vinkkelissä lohduttavat sanat: Mikään ei mennyt rikki. Yritetään huomenna uudestaan.
”Me voimme elää epätoivonkin kanssa”, Koponen toteaa.
”Hetken suremme, sitten mietitään uusi haave. Ketään ei pusketa väkisin kohti unelmaa, raittiutta tai ylipäätään parempaa elämää.”
Tuija Argillanderin ja Teemu Koposen mukaan jokaista ihmistä – hyvin tai huonosti voivaa – yhdistää valtava, ulkoa tuleva paine olla yhteiskuntakelpoinen.
”Kun kokee, ettei pysty vastaamaan odotuksiin, tulee suru. Meidän viestimme asiakkaille on, että parempaa huomista kohti voi kulkea hyvin pienin askelin.”
”Hän nousi täällä siivilleen ja lähti lentoon.”
Viestille on käyttöä erityisesti, kun asiakas on päässyt irti päihteistä, mutta huonon valinnan tai sattuman takia palaa entiseen toimintamalliinsa.
”Silloin vasta toivoa kysytään, ja yhdessä koettu alkuhetki nousee erittäin tärkeäksi. Voimme muistuttaa asiakasta hänen aiemmista onnistumisistaan, sillä heikkona hetkenä on tärkeää muista oma pystyvyys.”
Viime syksynä Vinkkeliin tuli iloinen viesti ihmiseltä, joka oli ollut asiakas viisi vuotta aiemmin.
”Hän nousi täällä siivilleen ja lähti lentoon. Nämä viestit ovat työssämme kohokohtia.”
Vinkkelissä toiminnan kivijalkaa on yhteisöllisyys, jota Tuija Argillander ja Teemu Koponen pitävät ihmisen syvänä perustarpeena.
”Täällä voi olla osallinen ja kuulua porukkaan. Se on merkittävä tunne, joka jo itsessään synnyttää muutoshalua”, Argillander tietää.
Toinen Vinkkelin perusjuttu on toiminnallisuus: on kokkausta, kädentaitojen kehittämistä, pulkkamäkeä ja kulttuuririentoja. Paljon liikuntaa, leirejä. Ja tietysti nuotiomakkaroita. Joulujen alla lahjapajassa tehdään pyykkietikkaa, koruja, huulirasvaa.
”Rakkaudesta ymmärtävät usein eniten he, jotka eivät ole koskaan sitä saaneet.”
”Yksinkertaisia, mutta merkittäviä asioita, jotka tuovat hyvää mieltä ja tarjoavat aitoja tunteita ilman päihteiden käyttämistä”, Koponen toteaa.
”Toiminnan kautta asiakas voi löytää itsestään uusia asioita ja kokea, että on hyvä jossakin. Pienessäkin asiassa onnistuminen tai hyvä palaute voivat olla merkityksellisiä, kauas kantavia asioita.”
Koponen muistuttaa, että monen asiakkaan taustalla on kokemus, joka on tuhonnut omanarvontunteen kokonaan.
”Rakkaudesta ymmärtävät usein eniten he, jotka eivät ole koskaan sitä saaneet.”
Pohjoissavolaiset voivat terveysindeksien mukaan selkeästi muita suomalaisia huonommin. Heikosti menee Kuopiollakin: yli 50 000 asukkaan kaupunkien joukossa Kuopion mielenterveysindeksi on korkein.
”Hyvä kunta on juuri sen mittainen ja niin hyvä, kuin on sen heikoimmin voiva asukas”, Teemu Koponen toteaa.
Hän arvelee, että kuopiolainen huonovointisuus on perimää useiden sukupolvien takaa ja tulosta selviytymisen kulttuurista.
”Täällä ihmiset ovat aina pärjänneet, vaikka hampaat irvessä, ja aina yksin.”
”Täällä ihmiset ovat aina selvinneet tai olleet selviämisen äärellä – ja pärjänneet vaikka hampaat irvessä, mutta aina joko yksin tai korkeintaan oman perheen voimin. Yhteisöllisyyden voima on jäänyt syntymättä ja kokematta.”
”Vaikka huonosti menee, apua pyydetään vasta viimeisessä tingassa, jos silloinkaan”, Tuija Argillander toteaa.
Koponen ja Argillander haluavat korostaa myös kuopiolaisuuden lukuisia hyviä puolia.
”Kuopiolaisuus on parhaimmillaan sallivaa, avointa ja kiireetöntä. Myös kuulua lupsakkuutta. Torimme on kuulu hyvästä tunnelmastaan. Kuinka saisimme kaiken tämän siirrettyä ihmisten elämän solmu- ja varjokohtiin? Siinä olisi kova resepti, kun joku sen keksisi.”
Vaikka resepti savolaiseen hyvinvointiin on löytämättä, on Tuija Argillanderilla ja Teemu Koposella tiedossa useita lääkkeitä, joilla päihdeongelmaisten tilannetta voisi kohentaa.
”Nuorten päihdepalvelut ovat kriisissä, sillä ihmiset eivät saa riittävää apua vaikeaan elämäntilanteeseensa. Nyt pitää olla todiste raitistumisesta, ennen kuin saa hoitoa mielenterveyden ongelmiinsa. Miksi me erotamme mielenterveys- ja päihdeongelmat toisistaan”, Teemu Koponen ihmettelee.
Hänen mukaansa kriteerit palvelujen saamiseen ovat liian mustavalkoisia.
”Hoitopoluilla ei siedetä sitä, että etsiessään uutta elämää ihminen hapuilee. Saadakseen hoitoa mielenterveyden ongelmiin pitää olla heti täysin raitis, ja se on todella iso vaatimus päihdeongelmaiselle.”
”Tämä on suuri puute hoitomenetelmässämme. Jokaisella mielenterveysongelmaisella ei ole päihdeongelmaa, mutta kaikilla päihdeongelmaisella on mielenterveysongelma.”
”Hoitopoluilla ei siedetä sitä, että etsiessään uutta elämää ihminen hapuilee.”
Koposen ja Tuija Argillanderin mukaan päihdepalveluissa ei myöskään ymmärretä, kuinka tärkeää on antaa tukea, kun nuori palaa katkaisuhoidon jälkeen arkielämään.
”Se on kriittinen vaihe, jossa ihmisen elämää pitäisi katsoa kokonaisuutena: onko asuminen kunnossa, onko elämässä sisältöä ja onko ihmisellä edes yksi läheinen, joka kävisi moikkaamassa”, Koponen listaa.
”Katkaisuhoidon jälkeen nuorella pitäisi vähintään olla paikka ja yhteisö, johon tuntee kuuluvansa. Vinkkelin kaltaisia paikkoja tarvittaisiin enemmän. Samoin ammattilaisia, joilla on osaamista ja aikaa kohdata nämä ihmiset.”
Epäkohtana kaksikko pitää myös, kuinka yleisesti korvaushoitoa tarjotaan avuksi päihdeongelmaiselle. Korvaushoidolla tarkoitetaan opioidiriippuvuuden hoitamista opioidilääkkeellä. Asiasta on säädetty terveydenhuoltolaissa.
”Korvaushoito on halpa ja tehokas hoitomuoto, mutta siitä on tullut liiaksi ensisijainen vaihtoehto, ja sitä tarjotaan liian varhain. Kuulemme asiakkailta, ettei heille usein ole edes tarjottu muuta hoitoa.”
Mitä kaksikko itse tekisi, jos he saisivat taikurin elkein tehdä päätöksiä ja kohentaa päihdeongelmaisten elämää?
Tuija Argillander suhtautuu asiaan arkirealistisesti:
”Tässä työssä näkee sellaisia todellisuuksia, etten voi ryhtyä revittelemään edes taikasauvalla”, hän sanoo.
Teemu Koposen taikatempun myötä kaikki onnelliset, joilla on hyvä olla, vaihtaisivat osansa viikon ajaksi pahoinvoivan kanssa.
”Siitä seuraisi ymmärrystä, myötätuntoa ja empatiaa, joista kaikista meillä on puutetta.”