Jaa artikkeli
Joskus yksi kysymys riittää muuttamaan huoneen painovoiman. Kuopion kaupunginkirjaston näyttelytilassa se kysymys ripustettiin seinälle: Näetkö minut? Nellis Huuskosen teos on sielunmaisema, joka ei pyydä sääliä, vaan oikeutta tulla kohdatuksi omana itsenään.
Teksti: Sami Turunen | Kuvat: Markus Laakso & Pexels
KUOPION PÄÄKIRJASTON aulassa vallitsi huhtikuun lopussa erityisen latautunut tunnelma. Seinille ripustetut työt eivät olleet vain taidetta; ne olivat suoria huutoja ja hiljaisia kuiskauksia lastensuojelusta itsenäistyviltä nuorilta. Yksi näyttelyn pysäyttävimmistä teoksista oli Nellis Huuskosen, 19, maalaus. Se oli kysymys, joka oli syntynyt laitosten hiljaisilla käytävillä, sääntöjen ja rakenteiden keskellä, missä ihminen saattoi helposti kadota titteleiden ja diagnoosien alle.
Kun Nellis puhuu näyttelystä, hänen äänessään kuuluu liikutus, mutta myös uudenlainen itsevarmuus. Idea näyttelyn toteuttamisesta syntyi nuorilta itseltään Osallisix-toiminnassa, jota toteuttaa Yhdessä osallisiksi – Mieliteko 2.0 -ryhmähankkeen Humanistisen ammattikorkeakoulun tiimi. Osallisix-toimintaan kuuluu jälkihuollon kehittäjäryhmä, jossa on lastensuojelun sijoituksesta itsenäistyneitä nuoria aikuisia.
”Ehkä laitoksessa tuntui siltä, ettei minua välttämättä huomattu tai minuun kiinnitetty huomiota sillä tavalla kuin olisin toivonut.”
Haastatteluhetkellä ilmassa on haikeutta, mutta ennen kaikkea valtavaa merkityksellisyyden kokemusta.
– Kyllä siellä on ollut erilaisia tunteita: iloa, ahdistustakin ja surua, kun on ajatellut niitä laitosvuosia tätä näyttelyä tehdessä. Mutta ylipäätään on jäänyt tosi hyvä tunne siitä, että pääsin osallistumaan tähän, Nellis pohtii.
Nellis esittää teoksensa nimen kautta kysymyksen meille kaikille: yhteiskunnalle, aikuisille ja ohjaajille. Hänen mukaansa laitoksessa arki saattoi rullata ja asiat hoitua päällisin puolin hyvin, mutta todellinen kohtaamisen taso jäi usein uupumaan. Nuori tuli hoidetuksi, mutta tuliko hän kohdatuksi?
Nellikselle taide on ollut kieli silloin, kun puhuminen on tuntunut ylivoimaiselta. Laitosvuosina sanat takertuivat kurkkuun, mutta sivellin liikkui. Kuvataiteesta tulikin luonteva väylä purkaa sisäistä oloa, jota oli muuten vaikea pukea sanoiksi.
– Puhuminen on ollut minulle aina niin vaikeaa, niin kyllä se on helpottanut, kun on saanut edes vähän niitä tunteita tuotua esille maalausten kautta, hän kertoo.
”Kun sanat siirtyvät pään sisältä paperille tai kankaalle, ne menettävät valtansa ja tilaa vapautuu jollekin uudelle.”
Hänen teoksissaan väreillä on suuri merkitys. Aiempi lempiväri vihreä on vaihtunut pinkkiin, mikä kertoo hienovaraisesti sisäisestä matkasta ja kasvusta. Kun hän purkaa ahdistuksen tai pelon väreiksi kankaalle, fyysinen olo muuttuu – rintaa painava taakka kevenee hetkeksi.
Itsenäistyminen on ollut Nellikselle suuri muutos, mutta laitosvuodet kantavat pitkää varjoa. Vaikka hän asuu nyt omillaan ja koti on hänelle rakkain ja turvallisin paikka, ”laitoksen kello” asuu yhä hänen sisällään.
Hän kertoo yllättävästä ja koskettavasta havainnosta: vaikka kukaan ei enää käske, hän noudattaa yhä automaattisesti laitoksen ruoka-aikoja ja kotiintuloaikoja. Kello kahdeksan illalla tuntuu yhä hetkeltä, jolloin pitäisi olla kotona.
– Ne aikataulut ovat jääneet tosi hyvin päähän kiinni. Kotona on turvallinen tunne, kun tietää, ettei kukaan voi vain tulla tänne ja käydä vaikka koko asuntoani läpi, Nellis kuvailee uutta vapauttaan.
Koti merkitsee hänelle yksityisyyttä ja rauhaa – asioita, jotka eivät olleet itsestäänselvyyksiä sijoituksen aikana.
Nellis haluaa haastaa tavan, jolla yhteiskunta katsoo lastensuojelun nuoria. Sosiaalisessa mediassa ja uutisissa nuoret kuvataan usein yksinkertaistaen: he ovat joko ”villejä” tai ”pahoja”. Nellis tietää, että totuus on paljon monivivahteisempi.
"Nuoria ei kannata katsoa vain ennakkoluulojen kautta. Jokainen on siellä eri syistä, ja vaikeankin käytöksen takana on jokin syy.”
– Ihmisten näkökulma on monesti tosi yksinkertainen. Saatetaan ajatella, että siellä on vain huonomman tason kansalaisia. Suurin osa tapaamistani nuorista on kuitenkin aivan vastakohtia sille kuvaukselle, hän painottaa.
Hän muistuttaa, että asioilla on aina taustansa. Jos nuori oireilee, sen takana on usein pelkoa, hätää tai turhautumista. Kukaan ei ole ”paha lapsi” omasta tahdostaan.
Huuto hiljaisuudesta -näyttely sai hienon vastaanoton. Kirjaston vieraskirja on täyttynyt koskettavista kommenteista. Myös Nelliksen omat vanhemmat ovat käyneet katsomassa työt, ja heidän antamansa tuki on ollut hänelle erityisen arvokasta.
Jos Nelliksen pitäisi valita yksi tunne, jonka hän on tahtonut välittää näyttelykävijälle, vastaus tulee viipymättä: myötätunto. Sitä maailma kaipaa enemmän.
Lopuksi kysyn, mitä 19-vuotias Nellis sanoisi nyt sille 15-vuotiaalle tytölle, joka astui ensimmäistä kertaa laitoksen ovesta sisään.
– Sanoisin, että kyllä se elämä paranee.
Nelliksen matka jatkuu. Taide pysyy osana elämää, ja unelmat omasta kodista ja läheisistä ihmisistä kantavat eteenpäin. Vaikka laitosajan kello vaatii vielä toisinaan huomiotaan ja tikittää hiljaa sisimmässä, Nelliksen hymy kertoo jostain suuremmasta: hän on vihdoin asettunut omaan kotiinsa – ja ennen kaikkea itseensä. Tästä eteenpäin aika on hänen omansa.
Galleria Hyvinvointi Osallisuus | 21.4.2026 | Markus Laakso
Hyvinvointi Työhyvinvointi Valmennus | 22.1.2026 | Heli Reinikainen, Markus Laakso
Hyvinvointi Podcast Työhyvinvointi | 26.3.2026 | Markus Laakso
Podcast Työhyvinvointi Uutinen | 4.5.2026 | Sami Turunen