Jaa artikkeli
Teksti: Markus Laakso
Ulrika Björkstam selvisi lentokoneonnettomuudesta, joka vei kuudentoista ihmisen hengen Meksikossa.
Järkyttävä kuolemanrajakokemus, pahat palovammat ja pitkä toipumisprosessi pakottivat pysähtymään ja miettimään, millaiset asiat elämässä ovat aidosti tärkeitä ja mihin haluaa käyttää rajallisensa aikansa.
Arvoremontin, alanvaihdon ja avioeron jälkeen Björkstam on arvostettu puhuja, kirjailija ja resilienssivalmentaja, joka totisesti tietää, mistä puhuu. Tämä on hänen tarinansa.
Mexico City. Neljäs marraskuuta, 2008.
Ulrika Björkstam vilkuili kelloaan työpaikkansa turvallisuuskoulutuksessa. Minuutit matelivat ja kiire kasvoi.
Uhkien ennaltaehkäisystä riitti kysyttävää ja keskustelua, joten tilaisuus venyi ja venyi.
Lopulta Björkstam pääsi lähtemään. Hän tilasi taksin ja jäi kadulle odottamaan. Häntä jo odotettiin omalle syntymäpäiväillalliselleen.
Taksilla kesti. Björkstam vilkaisi sattumalta taivaalle. Pienkone lensi epäilyttävän matalalla.
Pian hän tajusi, että kone syöksyi suoraan päin.
"Kiire loppui kuin seinään, kun lentokone tippui viereeni kadulle.”
Björkstam kääntyi ja juoksi, kunnes paineaalto viskasi hänet maahan ja hän menetti tajuntansa. Kun hän hetken päästä havahtui, autoja räjähteli vieressä tuleen ja päälle tippui metallinkappaleita.
Björkstam oli niin shokissa, ettei tuntenut juurikaan kipua. Hän huusi apua. Ohikulkija talutti hänet turvaan ja soitti ambulanssin. Vasta siinä vaiheessa hän tajusi, että vammat ovat vakavat, kun toinen ohikulkija kysyi taluttajalta, onko haavoittunut mies vai nainen.
”Muistan kiireen tunnun, joka leimasi sitä päivää. Kiire loppui kuin seinään, kun lentokone tippui viereeni kadulle”, Björkstam sanoo 16,5 vuotta myöhemmin.
Onnettomuutta ja vakavia palovammoja seurasi pitkä kuntoutuminen – niin fyysisesti kuin henkisestikin. Sairaalassa vierähti yhtäjaksoisesti neljä kuukautta. Ensin viikon verran Meksikossa ja sitten pitkään Dallasissa, palovammoihin erikoistuneessa yksikössä.
”Meksikossa todettiin, että heidän osaamisensa ja hygieniatasonsa eivät riitä hoitamiseeni, joten minut pidettiin stabiilina teholla ja siirrettiin Dallasin.”
Dallasissa tehtiin ensimmäiset ihonsiirtoleikkaukset ja aloitettiin kuntoutumistoimenpiteet. Kun keho oli riittävän hyvässä kunnossa, Björkstam siirrettiin toipumaan ensin Helsingin Töölön sairaalaan ja sitten vanhempiensa luokse Turkuun.
Pienkoneonnettomuudessa menehtyi Meksikon sisäministeri Juan Camilo Mourino ja kahdeksan muuta koneessa ollutta. Turma vei myös seitsemän ruuhka-aikaan kadulla olleen ihmisen hengen, ja nelisenkymmentä loukkaantui.
Sairaalassa Ulrika Björkstamin mieliala oli olosuhteisiin nähden korkealla. Hän oli motivoitunut paranemaan, joten hän suostui kaikkiin suositeltuihin hoitoihin ja fysiatrisiin harjoitteisiin.
”Minulla oli hassuja kuvitelmia, että paranen nopeasti. Fysiatrin arviot vuoden sairauslomasta ja painevaatteiden käytöstä tuntuivat pitkiltä, enkä suostunut hyväksymään palovammoista toipumisen hitautta ja eteen tulevien korjausleikkausten määrää”, Björkstam sanoo.
Björkstam vaati itselleen myös psyykkistä apua. Dallasissa sairaalan psykologi vieraili hänen huoneessaan pari kolme kertaa viikossa. Suomessa käytännöt olivat aivan erilaiset. Töölössä hän tapasi psykiatrisen erikoissairaanhoitajan vain kerran kuukauden aikana.
"En suostunut hyväksymään palovammoista toipumisen hitautta."
”Tyksissä psykiatrit kävivät lähinnä kysymässä, miksi minulla ei ollut mielialalääkkeitä”, Björkstam hymähtää.
Hänestä oli luonnollista, että ajatukset olivat välillä synkät, kun sormet eivät toimineet ja kasvot olivat palaneet niin pahoin, ettei hän aluksi edes tunnistanut itseään peilistä.
”Oli hetkiä, jolloin tuntui, etten jaksa. Ja turhautumista, kun en pystynyt toimimaan tai syömään omin avuin. Esimerkiksi jogurttipurkin kannen avaaminen oli mahdotonta, ja avuttomuuteen liittyi henkistä ja fyysistä kipua.”
”Ongelma ei ollut kuitenkaan mielialassa, vaan halusin päästä traumaterapiaan, jota ei ollut silloin sairaalassa tarjolla. Se järjestyi Turun kaupungin kautta, kun peräänkuulutin sitä niin pontevasti”, Björkstam sanoo.
Hänen mielensä ei suostunut hyväksymään, ettei paluuta vanhaan ollut. Vasta siinä vaiheessa, kun hän pääsi neljän kuukauden hoitojakson jälkeen sairaalasta, Björkstam tajusi konkreettisesti, kuinka heikossa kunnossa hän oli ja kuinka paljon hän tarvitsi apua.
”Sairaalassa potilaana oleminen oli helppoa, koska rooliin kuului olla heikko ja autettavana. Siellä ei pääse kiinni arjen rutiineihin, kun tehtävä on vain maata sängyssä ja välillä köpötellä käytävällä.”
”Kotiutuksen yhteydessä tajusin, etten päässyt yksin vessaan, koska en saanut itse housuja riisuttua. Tarvitsin äidin apua, ja kolmekymppisenä se kävi mielen päälle. Ymmärsin konkreettisesti oman avuttomuuteni ja heikkouteni, kun käsissä ei riittänyt puristusvoima ovenkaan avaamiseen.”
Sairaalasta pääsemisen jälkeinen kevät oli täynnä haasteita. Ulrika Björkstam oli kuitenkin päättänyt saada itsensä kuntoon ja palata töihin Meksikoon. Sitten tipahti romauttava uutinen: hänen työsopimustaan Finpron Meksikon vientikeskuksessa ei uusittu.
”Viimeinenkin asia, joka elämässä oli ollut ennallaan, katosi. Matto vedettiin jalkojen alta, ja mieli oli tosi matalalla. Tunsin kuitenkin kiitollisuutta siitä, että olin elossa ja minulla oli silmät, korvat ja kaikki raajat tallella. Ajattelin, että minulla oli edellytykset kuntoutua ja saavuttaa normaali toimintakyky, vaikkakin hitaasti”, Björkstam sanoo.
”Viimeinenkin asia, joka elämässä oli ollut ennallaan, katosi."
Suurinta surua Björkstam koki kasvojen palamisesta, sillä hänen piirteensä olivat muuttuneet täysin. Aluksi arvet olivat kirkkaanpunaiset, ja hänellä oli voimakas arven kasvutaipumus.
”Ihmiset ympärilläni hokivat, että onneksi olen hengissä, olisi voinut käydä pahemmin. Kiitollisuus on helppo tapa lohduttaa itseä ja muita. Kuitenkin, jos kiitollisuus peittää alleen surun, se voi kääntyä haitalliseksi. Onneksi osasin antaa tilaa kaikelle sille, mistä olin joutunut luopumaan.”
Björkstam koki saavansa traumapsykoterapiasta valtavasti apua. Hän sai ilmaistua tunteitaan, jotka liittyivät pysyvän muutoksen hyväksymiseen ja pelkoihin, jotka liittyivät hänen tulevaisuudennäkymiinsä, vaikka se oli vaikeaa.
”Psykoterapeutti huomasi, että tuntemani tunne oli nimenomaan surua – samanlaista luopumisen surua kuin läheisen ihmisen menettäminen. Surin itseäni, sillä en ollut enää sama ihminen enkä saanut entistä elämää takaisin”, Björkstam sanoo.
Tämän oivaltaminen oli merkittävä käännekohta toipumisessa ja eteenpäin siirtymisessä.
Björkstamin sairausloma venyi lopulta puolitoistavuotiseksi, merkittävästi pidemmäksi kuin mitä hän oli odottanut. Pitkän toipumisprosessin jälkeen hän aloitti työkokeilun ja verkkaisen paluun arkeen.
Hengenvaarallinen lentokoneonnettomuus ja koetteleva toipumisprosessi mullistivat Ulrika Björstamin elämän juuriaan myöten. Oli aika pysähtyä ja miettiä, mitä hän tulevaisuudeltaan haluaa ja millaisen polun hän itselleen valitsee.
”Tuli 29-vuotiaana tietoiseksi elämän rajallisuudesta hyvin konkreettisella tavalla. Se herätti kaipuun tehdä työtä, joka on merkityksellistä ja edistää hyvää maailmassa. Vaikka työni ennakoinnin asiantuntijana oli mielekästä, se jäi arvopohjaltaan etäiseksi.”
Björkstam päätyi alun perin Meksikoon vaihto-opiskelijaksi, koska hän halusi oppia espanjaa ja lähteä kirjaimellisesti niin kauas kuin pippuri kasvaa. Hänen elämänsä eteni juuri siten kuin hän oli suunnitellut: ensin lukio, sitten yliopisto ja työelämä. Vaikkei hyvä Meksikon-pesti ollut hänen kutsumuksensa, se tarjosi hyvän katsauksen erilaisiin toimialoihin.
"Elämän rajallisuuden konkreettinen tiedostaminen herätti kaipuun tehdä merkityksellistä työtä."
”Elämäni oli edennyt kuin juna. Aloin onnettomuuden ja sairausloman jälkeen pohtia, mitä voisin tehdä. Pikkuhiljaa polkuja alkoi avautua ja suuntautuminen selkeytyi: löysin valmentamisen."
"Tajusin, kuinka paljon omat ajatukset ja tunteet vaikuttavat toimintaan ja miten monenlaisia asioita ihmiset voivat kokea erilaisissa tilanteissa. Itsensä johtamisella ja omien tulkintojen tarkastelulla on valtava merkitys siinä, miten ihminen ohjautuu eteenpäin ja millaisia mahdollisuuksia hän näkee”, Björkstam sanoo.
Ratkaisukeskeinen ajattelu kolahti. Viitekehys vahvisti hänen henkilökohtaisia kokemuksiaan ja arvopohjaisia näkemyksiään.
”Resilienssi on sitä, miten suhtaudumme tapahtumiin rakentavalla tavalla ja pääsemme tilanteista eteenpäin."
”Resilienssivalmennus muotoutui teemakseni ensimmäisen kirjani kirjoitusprosessin myötä, kun perehdyin posttraumaattiseen kasvuun. Löysin sen myötä resilienssin käsitteen ja aloin ymmärtää, miten valmennukselliset teemat ja oma koettu elämäni yhdistyvät.”
Resilienssin voi määritellä monin eri tavoin, eikä sille löydy kattavaa suomenkielistä vastinetta. Björkstamista resilienssi tarkoittaa ennen kaikkea prosessia.
”Resilienssi on sitä, miten suhtaudumme vaikeisiin tai haastaviin tapahtumiin rakentavalla tavalla ja pääsemme tilanteista eteenpäin. Joskus se on toipumista, palautumista ja sopeutumista. Toisinaan se on toimintakyvyn säilyttämistä ja luovimista haastavissa tilanteissa. Resilienssi on yksilön tai systeemin kykyä kohdata haasteita, sopeutua niihin ja päästä niistä eteenpäin”, hän summaa.
Ulrika Björkstam kokee, että hänen elämänsä jakautuu hyvin selvästi kahteen osaan: aikaan ennen ja jälkeen onnettomuuden. Kun peilistä katsoi aivan erinäköinen ihminen kuin aiemmin, muutos oli käsinkosketeltava.
”Loin todella nahkani uudestaan. Koen, että alkuvaiheen yltiöpositiivisuuteni oli selviytymiskeino ja voimavara. Vaikeiden tunteiden kohtaaminen ja käsittely oli kuitenkin avain eteenpäin pääsemiselle, ja näin mahdollisuuksia kasvulle”, Björkstam sanoo.
Onnettomuus opetti hänelle kantapään kautta, että resilienssi on ihmisessä luonnostaan oleva kyky selviytyä ja sopeutua. Hankalien tunteiden kohtaamisen sijaan monet pyrkivät kuitenkin pitämään itsensä kiireisinä, mikä voi hidastaa toipumista.
”Se on ’eteenpäin, sanoi mummo lumessa’ -tyyppinen selviytymiskeino. Toinen yleinen keino on jäädä kiinni märehtimiseen ja asioiden puhki analysoimiseen, mikä ei vie eteenpäin. Jotkut turvautuvat päihteisiin selviytyäkseen, mutta se ei aina johda rakentaviin lopputuloksiin”, Björkstam sanoo.
”Toipuminen ei ole lineaarista vaikeuksista voittoon -tarinaa, vaan se voi viedä vuosia."
Lähtökohtaisesti meissä kaikissa on resilienssiä. Ihmiset toipuvat ja vahvistuvat hämmästyttävän hyvin raskaistakin haasteista, tragedioista, onnettomuuksista ja vastoinkäymisistä. Ei aina, mutta usein.
”Toipuminen ei ole aina lineaarista vaikeuksista voittoon -tarinaa, vaan se voi viedä vuosia, sisältää monenlaista rämpimistä ja vaatia apua ja tukea.”
”Jälkikäteen ajateltuna iso osa omista resilienssivoimavaroistani on syntynyt vuorovaikutuksesta ja lapsuuden kasvuolosuhteista. Voimavarat löytyvät siis itsen ulkopuolelta, ympärillä olevista tukiverkoista, ja siitä, miten sallin itselleen avun vastaanottamisen”, Björkstam sanoo.
Ihmiset ovat eri tavoin herkkiä ympäristön vaikutuksille. Björkstam huomauttaa, että resilienssin tutkimus on lähtenyt kehityspsykologiasta, kun on haluttu ymmärtää, miksi jotkut selviytyvät haastavista lapsuuden olosuhteista paremmin kuin toiset.
”Termiä ’voikukkalapset’ käytetään kuvaamaan ihmisiä, jotka selviytyvät vaikeista ympäristöistä ja jatkavat eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. ’Orkidealapset' ovat herkkiä ympäristön vaikutuksille ja kukoistavat, kun ympäristö tukee heitä. Tämä herkkyys on myös biologista, ja hermoston rakenne vaikuttaa siihen, miten erilaiset asiat koettelevat meitä.”
Maailma on kehittynyt vauhdilla yksilökeskeisempään suuntaan. Yhtenäiskulttuuri on pirstaloitunut digitalisaation ja suurten yhteiskunnallisten muutosten seurauksena. Älylaiteet, sosiaalinen media ja etätyön yleistyminen ovat mullistaneet tapaamme kommunikoida ja olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.
Emme tapaa toisiamme yhtä usein kuin aiemmin, ja keskustelukulttuuri on muuttunut jakautuneemmaksi. Digitaalinen maailma on tuonut mukanaan uudenlaisia paineita, jotka liittyvät esimerkiksi ulkonäköön, menestykseen, onnellisuuden tavoitteluun ja oman mielipiteen julkiseen ilmaisemiseen.
Kaikki tämä – mukaan lukien ilmastonmuutokseen liittyvä ahdistus, sodan uhka ja globaali epävarmuus – on lisännyt erityisesti nuorten kuormittuneisuutta ja herkkyyttä. Nuorilla on yhä enemmän vaikeuksia kohdata ja käsitellä vastoinkäymisiä.
"Suurin osa resilienssi- ja tunnetaidoista kehittyy vuorovaikutus-tilanteissa."
”Tämä on hälyttävää resilienssin kehittymisen kannalta. On huolestuttavaa, kuinka paljon mediassa ja työelämässä korostuu ajatus, että resilienssin vahvistaminen on yksilön omalla vastuulla. Jos ajattelemme näin, ihminen uupuu tai tipahtaa jossain kohtaa täysin. Meidän on sen sijaan rakennettava yhteisöjä, jotka tukevat ja vahvistavat resilienssin voimavaratekijöitä ennaltaehkäisevästi. Silloin haavoittuvaisemmatkin vahvistuvat mukana.”
”Yksilökeskeinen kulttuuri ei huomioi tätä puolta ollenkaan. Me kaikki olemme sidoksissa toisiimme. Suurin osa resilienssi- ja tunnetaidoista kehittyy vuorovaikutustilanteissa”, Björkstam muistuttaa.
Resilienssin kehittämisen keinot ovat subjektiivisia eivätkä aina yleispäteviä – Björkstamin kouluttajan Saija Poijulan sanoin: ”On monta tietä Roomaan”. Itsetuntemus on kuitenkin rakentava lähtökohta lähteä kehittämään omia resilienssitaitojaan.
”On hyvä kiinnostua omista automaattisista reaktioista."
”On hyvä kiinnostua omista automaattisista reaktioista: mitä itsessä tapahtuu, kun kohtaa arjen haastavan tilanteen, yllättävän muutoksen, pettymyksen tai ristiriidan. Miten suhtaudun ja reagoin siihen? Miksi koen sen uhkana? Mihin reaktioni ohjaa? Onko tapani toimia rakentava? Auttaako se pääsemään eteenpäin? On tärkeä ymmärtää, että resilienssi kehittyy vastoinkäymisissä”, Björkstam neuvoo.
Ulrika Björkstam muistuttaa, että kaikki ihmisen toiminta on loppujen lopuksi biologiaa ja neurobiologiaa – siis kehon ja mielen välistä yhteyttä. Erilaiset välittäjäaineet ja hormonit säätelevät ihmisen toimintaa aina liikkeestä ajatteluun ja aisteista tunteisiin.
”Länsimaissa keho ja mieli erotetaan usein toisistaan ja unohdamme, että olemme kokonaisuus. Meillä on edelleen kivikautiset aivot, jotka eivät ole juurikaan muuttuneet viimeisten kymmenien tuhansien vuosien aikana. Samat mekanismit toimivat edelleen”, Björkstam sanoo.
Hermoston rakentuminen alkaa jo sikiövaiheessa, ja siihen vaikuttavat monet tekijät, kuten äidin kokema stressi raskausaikana. Se ei ole yksilön itsensä hallittavissa, mutta meillä on keinoja vaikuttaa kehon toimintaan erilaisissa tilanteissa.
Kun keho rauhoittuu, myös mieli rauhoittuu. Kehoa ja mieltä ei voi irrottaa toisistaan.
”Meillä on kivikautiset aivot, ja kun mietitään, minkälaiseksi olemme itse rakentaneet elinympäristömme, se on kaikin puolin täysin luonnotonta. Kuormitustekijät nykyelämässä ovat aikamoisia, ja tietomäärä, jolle altistumme, on valtava.”
"Ihminen on ainut eläinlaji maapallolla, joka rajoittaa omaa untaan."
Kun pidämme itsemme jatkuvasti kiireisinä, fysiologiset tarpeemme unohtuvat. Näin ollen aivomme ovat kroonisesti ylikuormittuneita. Ihmistä ei ole luotu tuijottamaan eri laitteiden kuvaruutua suurinta osaa hereilläoloajasta, joten ei voi kuin arvailla, mitä se tekee meille pitkässä juoksussa.
Aivojen ei anneta levätä juuri koskaan, vaan tauot täytetään liian usein älylaitteiden sinisellä valolla ja digitaalisten palveluiden rajattomalla tarjonnalla.
”Perusasioiden ääreen palaaminen on tärkeää."
"Ihminen on ainut eläinlaji maapallolla, joka rajoittaa omaa untaan. Kaikki muut lajit nukkuvat silloin kun pitää nukkua, tarvitsemansa määrän verran. Uni on aivojen terveyden, puhdistumisen ja hyvän elämän edellytys. Usein kuulee sanottavan, että olisipa vuorokaudessa enemmän tunteja. Jos olisi, käyttäisimme lisätunnit todennäköisesti johonkin muuhun kuin nukkumiseen”, Björkstam hymähtää.
Resilienssi näkyy työyhteisöissä monin tavoin – ja sen puute. Sitä haastavat esimerkiksi jatkuvat muutokset, epävarmuus, suuri työmäärä ja työn tuottavuuden alati kasvavat odotukset.
”Muutostahti kiihtyy koko ajan, eikä ehditä pysähtyä missään vaiheessa. Kun jotain saadaan maaliin, ollaan jo kiinni seuraavassa projektissa, ja ihmiset ovat kuormittuneita.”
"Psykologisen turvallisuuden vahvistaminen on olennainen osa resilienssiä työpaikalla."
”Muutosvastarinta on normaalia, sillä aivot toimivat minimienergiaperiaatteella ja rakastavat ennustettavuutta. Aivot haluavat nähdä syy-seuraussuhteita ja säilyttää kontrollin – pyrkiä ohjaamaan meitä pois kivusta ja kohti miellyttäviä asioita”, Ulrika Björkstam sanoo.
Aivokuvantamisen tutkimukset ovat osoittaneet, että menetykset aktivoivat samoja aivojen alueita, jotka liittyvät fyysiseen kipuun. Muutosprosessiin liittyy usein menetyksiä, mikä tekee siitä luonnostaan vaikeaa ja usein kivuliasta.
”Muutostilanteissa negatiiviset tunteet, kuten ahdistus, voivat olla tärkeitä viestejä siitä, että jokin asia kaipaa vielä lisäpohdintaa tai näkökulmia ei ole käsitelty tarpeeksi perusteellisesti. Psykologisen turvallisuuden vahvistaminen on olennainen osa resilienssiä työpaikalla. Kun työyhteisö on psykologisesti turvallinen, sen jäsenet uskaltavat käydä vaikeita keskusteluja, tuoda esiin epäkohtia ja olla eri mieltä esihenkilön kanssa,” Björkstam toteaa.
Resilientti työkulttuuri edellyttää, että työntekijät ilmaisevat mielipiteensä ja osallistuvat keskusteluun. Esihenkilön tai kollegan kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä.
"Suurin työperäisen stressin aiheuttaja on jatkuva epävarmuus."
Muutostilanteet vaativat vaikeiden keskustelujen käymistä, päätösten tekemistä ja toisin toimimista.
”Tutkimusten mukaan suurin työperäisen stressin aiheuttaja ei ole kiire tai työn määrä, vaan jatkuva epävarmuus. Se kuormittaa eniten.”
”Muutostilanteissa johdon puhe keskittyy usein, että ilmassa on paljon kysymyksiä ja asiat ovat kesken. Se voi lisätä turvattomuuden tunnetta, vaikka on paljon asioita, jotka eivät muutu. Suurin osa työtehtävistä, organisaation arvot, ydintehtävä ja asiakkaiden tarpeet pysyvät samoina”, Björkstam sanoo.
On näin ollen tärkeää tunnistaa asiat, joihin voi itse osallistua ja priorisoida. Sen sijaan, että keskittyisi tekijöihin, kuten kauppasodan tai ilmastonmuutoksen vaikutuksiin, joihin ei ole suoraa hallintaa, tulisi keskittyä niihin seikkoihin, jotka ovat omalla vaikutusalueella.
”Ei tarvitse sulkea silmiä ongelmilta, mutta on tärkeää tiedostaa, että vaikka jokin asia huolestuttaa, voimme keskittyä siihen, mitä voimme tehdä juuri nyt. Asioiden lokerointi on yksi itsen johtamisen keinoista, joka vahvistaa resilienssiä työpaikalla.”
Resilienssiä voi opetella teoriassa, mutta sen syvällinen ymmärtäminen vaatii elettyä elämää ja käytännön kokemuksia.
Jos voisit palata ajassa taaksepäin ja puhua 29-vuotiaalle itsellesi, joka juuri selvisi lentokoneonnettomuudesta, mitä sanoisit hänelle, Ulrika Björkstam?
”Asioista ei tarvitse selvitä yksin. On täysin OK pysähtyä, kun on vaikeaa ja tuntuu, että on sumun keskellä. Aina ei tarvitse painaa kaasua.”
”Kun tuntuu, että oma toiveikkuus tai usko on hiipumassa, kannattaa lainata sitä muilta ja olla hetki muiden kannateltavana. Tällöin saa vedettyä henkeä, kerättyä voimia, ja sumu hälvenee aina jossain kohtaa. On huomattavasti helpompaa tehdä päätöksiä, kun näkee eteensä”, Björkstam sanoo.
Ulla Björkstamin mukaan resilienssiä voi vahvistaa työpaikalla kolmella eri tasolla:
1. Minä itse
”Miten opin tunnistamaan, mitkä työni osa-alueet ruokkivat innostustani? Miten voin hyödyntää omia vahvuuksiani? Mihin voin itse vaikuttaa?”
2. Esihenkilö tai tiiminvetäjä
”Esihenkilön rooli on keskeinen resilienssin tukemisessa, sillä se rakentuu luottamuksen, psykologisen turvallisuuden ja kommunikaation varaan. Esihenkilön tulee olla kiinnostunut alaistensa tilanteista, huolista ja voimavaroista, sekä tukea heitä niin, että he voivat suoriutua tehtävistään parhaalla mahdollisella tavalla. Esihenkilön tulee olla proaktiivinen, jotta työntekijät eivät joudu itse etsimään tietoa, vaan saavat tarvittavan tuen ja rohkaisun.
3. Ylin johto
”Toiminnan tulee olla läpinäkyvää ja johdonmukaista. Ylin johto lunastaa lupauksensa ja kertoo selkeästi visiosta, jotta muut ymmärtävät tavoitteet. Yhteinen tarina ja selkeä kuva antavat motivaatiota tehdä muutoksia ja luopua vanhasta, kun työntekijät voivat kokea voivansa vaikuttaa asioihin.”