Jaa artikkeli
Ville Heiskanen viettää lähes 94 prosenttia ajastaan täydellisessä yksinäisyydessä – tilassa, jota hän kutsuu psyykkiseksi invaliditeetiksi. Silti neljän seinän sisällä asuu mies, jolle noin 30 vuoden odotuksen jälkeen löytynyt ensimmäinen diagnoosi ja lopulta koko elämäntarinan kirkastuminen oli lahja ja avain mielenrauhaan. Tämä on matka näkymättömien seinien sisäpuolelle, missä hiljaisuus saa vihdoin äänen.
Teksti: Sami Turunen | Kuvat: Markus Laakso
LUMI KIMALTAA pelloilla ja perinteikäs savolaismaisema vilisee auton ikkunan takana, kun matkaamme kohti Suonenjokea. On upea ja kirkas talvipäivä – sellainen, joka saa maailman tuntumaan poikkeuksellisen avoimelta. Katson ohi vilahtavaa luonnon avaruutta ja mietin miestä, jota olemme menossa tapaamaan. Miestä, jolle todellisuus on juuri nyt paljon pienempi kuin tämä ympärilläni aukeava maisema.
Hän odottaa meitä kotonaan, ja ilmassa on aistittavissa molemminpuolinen jännitys ja lämmin odotus. Heiskanen on selvästi valmistautunut tähän kohtaamiseen; hän on päättänyt avata ovensa ja tulla nähdyksi – ehkä ensimmäistä kertaa todella.
”Minä elän peilikuvamaailmassa verrattuna valtaväestöön. Se mikä muille on iloa, on minulle usein pelkoa ja ahdistusta."
Astumme sisään lämpimään kotiin. Ville Heiskanen, 47, ottaa meidät vastaan huokuen välitöntä ystävällisyyttä. Hänen olemuksestaan aistii, että tätä kohtaamista on odotettu – siinä on sellaista hyvää jännitystä ja aitoa tahtoa päästä kertomaan oma tarinansa. Innostuneisuutta on myös aistittavissa, kun perheen kolmivärinen Elli-kissa saapuu nopeasti ihmettelemään vieraita.
Valko-ruskea-mustassa turkissaan koreileva Elli tarkastaa tilanteen uteliaana, ennen kuin se hyppää omistajansa viereen sohvalle asettuen tarkkailemaan keskusteluamme viisailla silmillään. Heiskanen istahtaa tuoliinsa, ja minä asettaudun sohvalle Ellin viereen. Heiskasen edessä olevasta suurimmasta ikkunasta avautuu upea ja rauhallinen metsämaisema. Se on hänelle enemmän kuin näkymä; se on usein ainoa elävä yhteys ulkomaailmaan.
Heiskasen puhe on poikkeuksellisen analyyttistä ja huolittua, mutta sanojen paino on tuntuva.
– Se on minun todellisuuteni. Kun minä herään, se on helposti ahdistuskohtaus tai paniikki. Minä herään tähän päivään, ja se lyö heti kasvoille. Uni on minun turvapaikkani, mutta ongelma on se, kun unikin alkaa peilata tätä päivää, Heiskanen aloittaa.
Heiskanen on laskenut elämänsä lukuja lähes matemaattisella tarkkuudella. Avustaja- ja ystäväpalvelu kattavat hänen ajastaan vain noin 6,3 prosenttia. Se tarkoittaa, että yli 93,7 prosenttia — eli käytännössä lähes 94 prosenttia — Heiskasen elämästä on täydellistä yksinäisyyttä neljän seinän sisällä.
Ville Heiskasen tarina on pitkä matka uupumuksesta kohti itsetuntemusta. Hän eli lähes kolmekymmentä vuotta ennen kuin sai ensimmäisen nimen haasteilleen, mutta se oli vasta alkua. Heiskanen yritti pelata peliä, jonka sääntöjä hänen aivonsa eivät tunnistaneet – hän yritti elää yhteiskunnan luomien odotusten mukaisesti, perusti yrityksen ja ylisuoriutui kerta toisensa jälkeen.
Neurokirjolla olevien maailmassa puhutaan usein ”maskaamisesta” – siitä, kun ihminen käyttää kaiken energiansa esittääkseen valtaväestöön kuuluvaa, vaikka jokainen sosiaalinen tilanne tuntuu ylikuormittavalta. Heiskaselle tämä johti umpikujaan, jonka takaseinä tuli vastaan monta kertaa 47 vuoden matkan varrella.
"Minä olin kuin kaasupoljin, jota painettiin pohjaan, vaikka vaihde oli vapaalla. "
– Minä olin kuin kaasupoljin, jota painettiin pohjaan, vaikka vaihde oli vapaalla. Se ylisuoriutuminen johti romahduksiin kerta toisensa jälkeen. Minä tavallaan synnyin kitumaan, Heiskanen sanoo ja katsoo edessään aukeavaa hiljaista metsää.
Lopulta tuli romahdus, joka vei puhekyvyn ja motoriikan. Mutta raunioilta löytyi lopullinen ymmärrys ja diagnoosien sarja, jota Heiskanen kutsuu lahjaksi.
– Se oli valtava helpotus. Se antoi nimen sille, miksi minä en pysty samaan kuin muut. Se on kuin sata kiloa painava reppu, jota on purettu askel kerrallaan tämän 47 vuoden mittaisen elämän aikana. Nyt minulla on vihdoin lupa olla minä, vaikka se minä onkin rikki.
MIKÄ ON NEUROKIRJO?
Ville Heiskanen käyttää voimakasta vertauskuvaa pohtiessaan yhteiskunnan tukea ja sen puutetta. Hänen mukaansa fyysinen vamma kohdataan konkreettisin toimin, mutta mielen esteet jättävät ihmisen oman onnensa nojaan.
– Jos minulla olisi fyysinen vamma, saisin apuvälineitä liikkumiseen. Mutta kun esteet ovat mielen sisällä, yhteiskunnan keinot loppuvat kotiovelle, Heiskanen toteaa.
"mikä muille on vapautta, on minulle näkymätön vankila."
Heiskasen liikkumissäde on tällä hetkellä vain pari kilometriä. Hän kutsuu sitä ”vesirajailmiöksi”.
– Se on kuin hyppäisi laiturilta järveen. Minä voin käydä siellä, mutta minun on noustava pian takaisin hengittämään. Minun pitää koko ajan laskeskella: mihin minä pystyn tänään, ilman että minä tuhoan huomispäiväni.
Sohvalla vieressäni kehräävä Elli-kissa on Ville Heiskasen suuri opettaja. Heiskasen seuratessa kissan rauhallista tyytyväisyyttä on helppo ymmärtää, miksi hän arvostaa juuri tätä hetkeä.
– Elli opettaa tyytyväisyyttä. Sillä on ruokaa, lämpöä ja rapsutuksia. Se ei tavoittele uutta autoa tai statusta. Meillä ihmisillä on tässä paljon opittavaa.
"Se, että ihmiset tulevat tänne ja me juttelemme, on valtava lahja."
Vaikka Heiskanen elää pitkälti eristyksissä, hän on hakenut aitoja kohtaamisia sosiaalisesta mediasta, ja viime aikoina hänen kotonaan on käynyt vieraita lähes päivittäin – se on Heiskaselle kuin uusi lääke.
– Se, että ihmiset tulevat tänne ja me juttelemme, on valtava lahja. Se vähentää oireita enemmän kuin mikään muu. Se on askel kohti elämää.
Heiskasen suurin motiivi puhua on halu jättää jälkeensä tietoa, jota hänellä itsellään ei ollut. Hän haluaa murentaa häpeän seinän ja auttaa muita neurokirjolla olevia ymmärtämään itseään.
Matkaamme takaisin kotiin kirkkaassa talvisäässä. Heiskasen sanat 94 prosentista jäävät soimaan mieleen. Pohjois-Savon kansallinen terveysindeksi kertoo sairastavuudesta, mutta Ville Heiskasen kohtaaminen muistuttaa konkreettisesti, että tilastojen takana on ihminen, joka haluaa tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin on.
– Kaikki on kumminkin loppujen lopuksi ihan hyvin, Heiskanen sanoi lähtiessämme ja hymyili viipyilevästi. Se hymy kertoi, että vaikka seinät ovat edelleen lähellä, mieli on vihdoin löytänyt rauhan tulla nähdyksi.
