Jaa artikkeli
Teksti: Markus Laakso, kuvat: Markus Laakso, Pixabay
Huumeriippuvuus on äärimmäisen raskas taakka kantaa. Sen lieveilmiöistä kärsivät paitsi käyttäjät myös heidän läheisensä.
Huoli päihderiippuvaisesta on jatkuva. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Mitä syvemmälle päihdespiraali vie, sitä vähemmän käyttäjään pystyy luottamaan.
Kaija ja Amanda ovat päihderiippuvaisten nuorten aikuisten äitejä. He ovat taistelleet lastensa hyvinvoinnin puolesta vuosikausia. Heidän tarinansa ovat hälyttäviä ja häkellyttävän samankaltaisia.
Olettamus siitä, että kaikki narkomaanit ovat kovanahkaisia rikollisia ja kotoisin rikkinäisistä päihdeperheistä, on väärä.
”Kaikki käyttäjät, jotka minä tiedän, ovat tosi kilttejä, herkkiä ja kohteliaita”, Amanda sanoo.
”Tarvitaan pojilleni mitä tahansa, aina saa olla taistelemassa" , Amanda sanoo. Päihteriippuvaisen on vaikea saada itselleen edes asuntoa, vaikka olisi äiti auttamassa.
Kaijan pojan käytös muuttui rippileirin jälkeen. Hän noudatti yhä kotiintuloaikoja, mutta äiti huomasi tämän kenkien vaihtavan öisin mystisesti paikkaa.
Ensin yöjuoksuilla nautittiin alkoholia, sitten impattavia kaasuja. Yhdeksännen luokan syksyllä poika tunnusti polttaneensa kannabista.
Kaija ei tiennyt, kuinka uutiseen olisi pitänyt reagoida. Hän soitti hädissään rehtorille ja pyysi, että koulussa järjestettäisiin huumevalistusta. Rehtori otti toiveen vakavasti ja kutsui poliisin puhumaan oppilaille.
”Poikani mukaan poliisi oli sanonut, että kannabista ei kannata alkaa piikittää. Heille valistus meni ihan nauruksi, eivätkä he uskoneet mitään koko jutusta”, Kaija sanoo.
Juurisyitä, joista käyttö mahdollisesti johtui, ei käsitelty yhtään.
Yläkoulun jälkeen poika pääsi opiskelemaan lähihoitajaksi. Samoihin aikoihin hänen henkinen hyvinvointinsa alkoi horjua eikä koulunkäynnistä meinannut tulla mitään. Poika hakeutui itse hoitoon nuorisopsykiatrian poliklinikalle ahdistuksen ja masennuksen takia. Hänelle nimettiin oma työntekijä, jonka ohjauksessa hän aloitti terapian.
Hoitosuhde ja terapia jäivät kuitenkin lyhyeksi.
”Työntekijä puuttui joka käyntikerralla kannabiksen käyttöön, eikä päässyt siitä yli. Juurisyitä, joista käyttö mahdollisesti johtui, ei käsitelty yhtään. Heillä meni sukset niin pahasti ristiin, että poikani lopetti käynnin siellä”, Kaija kertoo.
Moni käyttäjä ajautuu rikoskierteeseen, vaikka olisi perusluonteeltaan kaikkea muuta kuin kylmä ja kova.
Kaija etsi pojalleen yksityisen kognitiivisen psykoterapeutin, jota tämä tapasi vuoden päivät, kunnes ote alkoi jälleen lipsua.
Pojan käytös kävi yhä arvaamattomammaksi. Pian paljastui, että alkoholin ja kannabiksen ohella meni paljon muutakin.
”Poikani käytti varmasti kaikkea mahdollista, mutta ei piikittänyt”, Kaija sanoo.
19-vuotias nuorukainen alkoi uhkailla äitiään lyömisellä, kun tämä puuttui hänen asioihinsa.
19-vuotias nuorukainen alkoi uhkailla äitiään lyömisellä, kun tämä puuttui hänen asioihinsa. Väkivallan uhka oli Kaijalle liikaa. Pojan oli muutettava pois kotoa.
Ensiksi hän muutti isovanhempiensa omakotitalon alakerrassa sijainneeseen erilliseen yksiöön. Meno äityi usein niin villiksi, että isovanhemmat joutuivat hätistämään porukkaa pihalle.
Juhannuksena poika soitti äidilleen Tahkolta. Hän oli heikossa kunnossa ja sanoi tahtovansa takaisin kotiin. Kaija lähti siltä istumalta noutamaan poikaansa. Aamukahdeksalta, yöpuvussa.
Poika muutti takaisin kotiin, mutta sillä ehdolla, ettei siellä käytettäisi päihteitä. Sääntö johti siihen, että kun poika käytti, hän bunkkasi pitkiä aikoja kavereidensa luona.
”Etsin häntä tietenkin ympäri kaupunkia, pimputtelin kavereidensa ovikelloja ja yllätin hänet milloin mistäkin”, Kaija sanoo.
Koska asumisjärjestelyt eivät toimineet, Kaija muutti itse pois omistamastaan asunnosta ja poika jäi asumaan sinne kahden kaverinsa kanssa. Se oli virhe.
Viinaa ja aineita kului massiivisia määriä, ja kaverukset rupesivat myymään laittomia päihteitä asunnosta. Sitten tulivat fyysiset oireet.
Poika alkoi saada epileptisiä kohtauksia, joita tutkittiin sairaalassa. Huumetestiä ei äidin pyynnöistä huolimatta tehty – amfetamiinin käyttö kun saattaa aiheuttaa kouristuksia. Testiin suostuttiin vasta, kun poika tuotiin kouristuskohtausten takia sairaalaan toista kertaa saman päivän aikana.
”Poikani oli kaksi viikkoa tutkintavankeudessa, missä pää selvisi."
Epilepsiatutkimukset päättyivät, kun verestä löytyi kannabista ja amfetamiinia. Lääkitystä ei määrätty.
Huumeriippuvuus ja rikoskierre syvenivät. Vuoden 2018 lopussa Kaijan poika ja tämän kaverit olivat tilanneet amfetamiinipaketin toisen kaverin äidin osoitteeseen. Kaverin äiti ihmetteli epämieluisana yllätyksenä saamansa paketin sisältöä ja soitti poliisille, mikä johti rikostutkintaan.
”Poikani oli kaksi viikkoa tutkintavankeudessa, missä pää selvisi. Siellä kun ei saa edes korvaushoitoa. Hänen mielensä muuttui. Hän sanoi olevansa liian kiltti rikolliseen elämään – aseellisiin ryöstöihin, pahoinpitelyihin, velanperintään ja mitä nyt huumemaailmaan kuuluukin. Ja näkemään, kuinka kaverit menevät sekaisin ja viiltelevät itseään. Kaksi hänen lapsuudenystävistään on kuollut. Tämä on ollut ihan täräkkä korkeakoulu meille molemmille”, Kaija sanoo.
Amandan tarina on hyvin samankaltainen kuin Kaijan. Molempien lapset varttuivat rakastavassa perheessä, joissa ei ollut päihdeongelmia. Kumpikin perhe asui omistusasunnoissa, ja vanhemmat kävivät keskiluokkaisissa töissä.
Amanda erosi lastensa isästä, kun lapset olivat hädin tuskin kouluikäisiä, mutta lapsilla on ollut sama isäpuoli pienestä pitäen. Kaijalle tuli avioero, kun pojan huumeriippuvuus vei kaiken energian ja huomion. Isä ei halunnut uskoa, että hänen pojallaan oli vakava ongelma.
”Minulla ja miehellänikin kävi ero lähellä. Meilläkin oli omistusasunto, Volvo, labbis ja kaikki viimeisen päälle. Pojat tulivat kotiin iltakymmeneksi, ja koulussa oli kasin keskiarvot. He olivat normaaleja, kohteliaita ja siistejä nuoriamiehiä”, Amanda kuvailee.
"Meillä oli omistus-asunto, Volvo, labbis ja kaikki viimeisen päälle."
Kaija luonnehtii poikaansa samalla tavalla: kiltti, herkkä ja kohtelias. Poikaa tutkintavankeudessa kuulustellut poliisi käytti samoja adjektiiveja.
”Kaikki käyttäjät, jotka tiedän, ovat tosi kilttejä, herkkiä ja kohteliaita. Olettamus, että käyttäjät ovat pohjasakkaa, on väärä. Menepä juttelemaan niiden kanssa. Moni tervehtii kohteliaasti, antaa tietä ja pyytää anteeksi”, Amanda sanoo.
Siinä missä Kaija huomasi poikansa kenkien muuttaneen yön aikana paikkaansa, Amanda äkkäsi kengänjäljet ikkunalaudalla. Ensin hänen vanhin poikansa alkoi karkailla reissuilleen ja sitten nuorempi. Käyttö alkoi alkoholista, minkä jälkeen se jatkui lääkkeisiin, kannabikseen ja koviin huumeisiin. Myös suonensisäisiin.
”En silti sano, että kannabis on porttihuume. On selvää, että jos olet alkoholisti, kyllä sinä viiniäkin juot, vaikka vetäisit lopulta Lasolia. Kaikkeahan ne vetävät, mitä käsiinsä saavat. Subutex on aika paha. En edes tiedä, onko mitään, mitä muksuni eivät olisi käyttäneet”, Amanda sanoo.
"Kävimme aiemmin mummon ja muiden haudoilla, mutta viime jouluna etsimme pojan parikymppisenä kuolleen kaverin hautaa. Se oli aika ikävää", Amanda sanoo.
Amandan vanhempi poika alkoi käyttää huumeita siirryttyään yhdeksänneltä luokalta ammattikouluun. Hän on nyt 20-vuotias. 18-vuotias pikkuveli seurasi isoveljensä jalanjälkiä.
”Vanhemmasta huomasi jo pienenä, että taustalla on jotain, mutta mikä se jokin on. Herkkä ja punasteleva poika joutui helposti muiden silmätikuksi. Jälkikäteen selvisi, että hänellä on masennusta ja ADHD tai ADD. Sitä, kumpi on kyseessä, ei tutkittu, mutta sillä ei ole merkitystä. Päihdeohjaajat ovat sanoneet myöhemmin, että esikoiseni toiminta on oppikirjaesimerkki itselääkitsemisestä”, Amanda sanoo.
"Päihdeohjaajat ovat sanoneet, että esikoiseni toiminta on oppikirjaesimerkki itselääkitsemisestä."
Hän kertoo jälkiviisaana tajunneensa poikansa tarkkaavaisuushäiriön siitä, että koulu sujui hyvin niin kauan, kun hän rytmitti arjen. Kun hän lopetti aikatauluttamisen ja läksyjen kyselemisen, keskiarvo putosi kuin lehmän häntä.
Amanda lähetti opettajalle viestin, jossa hän toivoi saavansa tiedon kaikista kokeista, joita on tulossa. Hän alkoi taas kannustaa esikoistaan lukemaan kokeisiin ja kyselemään koealueesta. Pojan piti lukea ensin tunnin verran kokeisiin, vasta sitten hän pääsi ulos. Keskiarvo nousi takaisin kahdeksaan puolessa vuodessa.
”Jos pojalle antaa aikaa kaksi viikkoa tehdä tehtäviä, ne jäävät hoitamatta. Jos tehtävän jakaa pieniin paloihin esimerkiksi siten, että tänään kirjoitat näistä asioista kahdeksasta kahteentoista ja huomenna toisista, se sujuu loistavasti. Hän pystyy keskittymään lukemiseen tai piirtämiseen niin täysillä, ettei näe ja kuule mitään ympäriltä. Mutta sitten, kun pitää tehdä pilkuntarkasti ja omatoimisesti jotain, mikä ei kiinnosta, siitä ei tule mitään”, Amanda sanoo.
Kaijan poikakin on käynyt ADHD-tutkimuksissa, mutta tulokset viittasivat pikemminkin lievään autismiin kuin aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöön. Poika rasittuu ja ahdistuu kohtuuttomasti sosiaalisissa tilanteissa.
”Olisikohan hän halunnut lääkitä omaa huonoa oloaan? Kannabis on voinut lisätä masennusta ja haluttomuutta osallistua mihinkään. Toisaalta, poikani on myös rohkea yllytyshullu, joten vain yhtä syytä käyttöön on tuskin olemassa”, Kaija pohtii.
Kun Amandan nuorempi poika jäi kiinni kovien huumeiden käytöstä, tämä halusi itse apua ongelmaansa. Hän vietti vuoden yksityisessä lastensuojeluyksikössä, joka tuottaa kuntoutumispalveluita päihdeongelmaisille nuorille.
Pääsy yksityiseen lastensuojeluyksikköön oli onnekasta. Amanda oli hakenut aiemmin apua eri laitoksista, mutta laitosten käytännöt löivät kapuloita rattaisiin.
”Nuorisopsykiatrialla puututaan vain siihen, että kusaisepa purkkiin. Jos näyte näyttää kannabispositiivista, siellä keskitytään vain siihen. Pitäisikö se asia ohittaa joskus? Meilläkin se loppui siihen, ettei poika jaksanut kuunnella sitä saarnaa. Juurisyille ei tehdä mitään”, Amanda sanoo.
”Kun ovien pitäisi aueta, kaikki menevät kiinni."
Hänen kokemuksellaan mielenterveyshoitoa ei käytännössä saa, jos asiakas käyttää huumausaineita. Eikä oikein päihdehoitoakaan.
”Kun ovien pitäisi aueta, kaikki menevät kiinni. Sen sijaan, että hoidettaisi toinenkin ongelma rinnalla, sanotaan, että sinulla on tuo ongelma, et kuulu meille. Sen jälkeen olet ihan yksin. Jos haluaa hoitoon, paikkaan täytyy jonottaa ja olla tietty aika selvänä. Jos katkaiset jalkasi, sinulle ei sanota, että kiipeä kuudenteen kerrokseen ja odota kaksi viikkoa. Pääset sitten hoidettavaksi. Huumeriippuvuutta ei katsota vielä sairaudeksi”, Amanda huokaa.
Amanda näkee eron poikiensa välillä. Nuorempi on saanut hoitoa, vanhempi ei. Vanhemmalla on diagnoosi, nuoremmalla ei. Hän epäilee nuoremman alkaneen käyttää huumeita osittain kokeilunhalusta ja osittain siksi, että hänellä oli paha olo veljestään, joka lääkitsi omaa pahaa oloaan päihteillä.
”Nuoremmalla käyttö on ollut järkevämpää, vaikka hän käyttää edelleen."
”Nuoremmalla käyttö on ollut järkevämpää, vaikka hän käyttää edelleen. Hän puhuu käytöstään avoimesti eikä häviä mihinkään. Ainakaan toivottavasti. Se on pahin pelkoni. Vanhempi on räpiköinyt vain omillaan”, Amanda huokaa.
Amanda kertoo käyneensä pari viikkoa sitten nuoremman poikansa luona, mutta tämä ei ollut kotona. Hän meni sisään omilla avaimillaan, etteivät mukana olleet jäätelöt sulaisi. Hän avasi pakastimen ja löysi sieltä nipun neuloja.
”Siivosin neulat pois ja lähetin pojalleni viestin, että katso pakastimeen, kun menet kotiin. En sanonut neuloista mitään. Hän vastasi heti, että ethän satuttanut itseäsi. Hän tiesi, että näin neulat.”
Amandan molemmat poijat on otettu huostaan ja pantu laitokseen. Ennen kuin vanhemmalle ehdittiin miettiä laitoksessa toimintasuunnitelma, hän karkasi tyttöystävänsä mukaan. Karkumatka kesti puolisen vuotta, mikä raastoi äidin psyykeen ja sydämen vereslihalle.
”Poikani ei pitänyt mitään yhteyttä. Se oli rankkaa. Messengerissä näkyi läsnäolovalo, joten hän tai joku muu käytti hänen tiliään, mutta en saanut häneen kontaktia”, Amanda sanoo.
”Mietin pitkään, että nyt mennään jatkoajalla, kun poikani ei kuollut hatkansa aikana."
Tyttöystävä piilotteli Amandan esikoista muinakin hatkareissuina. Myöhemmin kävi ilmi, että tyttöystävä kiristi ja uhkaili poikaa.
”Mietin pitkään, että nyt mennään jatkoajalla, kun poikani ei kuollut hatkansa aikana. Sain hänet jatkoajalle. Nyt, kun hän on parikymppinen, näyttää siltä, että järkeä alkaa tulla vihdoin päähän”, Amanda sanoo.
Pikkuveli pääsi yksityiseen lastensuojeluyksikköön helposti, sillä perheellä oli jo sosiaalitoimiston tuki aiemman asioinnin ansiosta. Amanda yritti omien sanojensa mukaan olla äiti ja isä molemmille pojilleen, mutta isoveljeksi hänestä ei enää ollut. Hän sai sosiaalitoimistosta tukihenkilön, jonka avulla lastensuojeluyksikön ovet aukesivat.
”Se oli nuoremmalleni tosi hyvä paikka. Hän sai siellä paljon huomiota osakseen ja kävi esimerkiksi shoppailemassa omaohjaajansa kanssa. Arki koostui jäsennellystä ohjelmasta, jossa oli päihdekuntoutusta, liikuntaa ja arjen harjoittelua. Vanhempi vain pistettiin johonkin sijoituspaikkaan, vaikka eihän meillä jälkeenpäin mietittynä kotona sellaista ongelmaa ollut, että hänet olisi pitänyt ottaa kotoa pois. Vanhempi olisi tarvinnut kuitenkin hoitoa. Kaikki oli silloin uutta ja ihmeellistä”, Amanda sanoo.
"On vaikea tehdä omia suunnitelmia, kun ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pääseekö lähtemään johonkin vai onko mentävä sammuttamaan tulipaloja", Kaija sanoo.
Amandan nuorempikin poika otti hatkat lastensuojeluyksiköstä, mutta äiti tiesi heti, mistä etsiä: vanhemman poikansa luota. Kun hän sain varmistuksen sijainnille, hän soitti protokollan mukaisesti hätäkeskukseen.
Pian poliisit, sosiaalityöntekijät ja Amanda koputtivat asunnon ovea. Asunnossa oli ryhmä nuoria aikuisia.
”Vessasta löytyi vaaka ja valkoista jauhetta. Poliisi sanoi, että katso nyt, millaisessa seurassa poikasi pyörii. Vastasin, että kyllä minä tasan tiedän, tämä on toisen poikani koti”, Amanda sanoo.
”Vessasta löytyi vaaka ja valkoista jauhetta."
Mitä enemmän päihderiippuvuuden kanssa on tekemisissä, sitä enemmän se arkipäiväistyy. Aluksi käyttövälineiden löytäminen sattui tikarinpiston lailla sydämessä, mutta suhde äidin ja päihderiippuvaisten poikien välillä on kehittynyt avoimeksi.
”Saarnaamisesta ei ole hyötyä. Lapseni tietävät, että vihaan huumeita enkä hyväksy heidän touhujaan. Asioista puhutaan, enkä hylkää lapsiani. Tuomitsen asiat, joita lapseni tekevät, mutta en ihmistä. Riehuminen, möykkääminen ja tavaroiden rikkominen eivät auta. On tärkeää ymmärtää, että heillä on aina syy tekemisiinsä”, Amanda sanoo.
Kaija ja Amanda ovat puhuneet lastensa päihteidenkäytöstä ja siitä aiheutuvista ongelmista avoimesti työpaikoillaan. Kumpikin kehuu kollegoidensa ja esimiestensä suhtautumista aiheeseen.
”Kerron lasteni ongelmista töissä kaikille, koska välillä on niitä kausia, että poliisi, sossu tai joku sairaalasta soittaa kesken työpäivän. Heidän ei tarvitse ihmetellä, jos alan puhua ihmeellisiä juttuja, kun saan puhelun”, Amanda sanoo.
"Tuomitsen asiat, joita lapseni tekevät, mutta en ihmistä."
”Sanoin kerran lähiesimiehelleni töissä, että poikani on narkkari ja lähden nyt kotiin. Se jäi katsomaan, että aha. On hyvä, että töissä tiedetään stoori näiden takana”, Kaija jatkaa.
Amanda pakeni aluksi lastensa ongelmia tekemällä mahdollisimman paljon töitä. Kaija ei kyennyt olemaan töissä ollenkaan. Kokemuksen karttumisen myötä elämään on löytynyt balanssi, vaikka se raastavaa onkin.
”Minulle tuli masennus varmaan osittain siksi, että suoritin niin hirveästi, kun vanhempi poika oli pitkään hatkalla. Joka ikinen hatka oli sellainen, että minä otin sen kiinni. Tein vaikka mitä – juoksin ympäriinsä ja jaoin kuvia vaikka missä. Lahjoin tyttöystävän kaverit, kun tiesin sen piilottelevan poikaani. Se oli hyvin kuormittavaa. Toisaalta, olen sellainen, että jos jotain tapahtuu, olen aina itse tekemässä. Ellen ole aiheuttanut tapahtumaa, olen siivoamassa jälkiä. Se oli minun tapani hoitaa sitä”, Amanda sanoo.
Kaija ja Amanda tutustuivat toisiinsa Irti Huumeista ry:n vertaistukiryhmässä, jossa huumeriippuvaisten läheiset tapaavat joka kolmas viikko. Päihdenuoren äitinä oleminen tuntuu äärimmäisen yksinäiseltä. Vertaistukiryhmässä on tärkeää ja lohdullista huomata, että et ole yksin.
Puhuminen ja ryhmäläisten tarinoiden kuunteleminen auttavat ymmärtämään haasteita, joiden kanssa oma perhe kamppailee. Samalla tietoisuus riippuvuuden karusta maailmasta kasvaa. Ryhmästä saa apua, voimaa ja selviytymiskeinoja lapsen tai sisaruksen ongelman kanssa elämiseen – tai parhaassa tapauksessa sen päihittämiseen.
”Herkkyys on itseltäni hävinnyt."
”Vertaistukiryhmässä käyminen on auttanut paljon. Siellä käy monenlaisissa tilanteissa olevien käyttäjien vanhempia. Välillä saattaa tulla keskustelua, että toisen lapsi on aloittanut juuri satunnaisen kannabiksen polttelun ja toinen sanoo, että 46-vuotias poikani käyttää edelleen suonensisäisiä. Toisen äiti on roikkunut löyhässä hirressä kymmeniä vuosia. Onko parempi tulla sinne kuulemaan, että tilanne voi jatkua 30 vuotta tai pidempään vai kääntyykö tilanne positiiviseksi? En tiedä”, Kaija pohtii.
”Jos olet kauhean herkkä, imet alussa kaiken mahdollisen itseesi ja mietit asioita kaikki yöt, se voi olla liikaa”, Amanda lisää.
”Herkkyys on itseltäni hävinnyt. Toisaalta, jos olet yksinään, silloin ne vasta alkavat pyöriä päässä. Jos on vaihtoehtoina jäädä yksin asioiden kanssa tai saada vertaistukia, vertaistuki on ehdottomasti parempi.”
Ryhmässä on noussut keskustelua siitä, että jotkut äidit toivovat lastensa kuolemaa, koska näiden tilanne on niin toivoton. Kuolema antaisi rauhan kaikille osapuolille.
Amanda on kokenut Irti huumeista ry:n Facebook-läheisryhmän tärkeäksi, sillä sieltä saa apua välittömästi, eikä tarvitse odottaa seuraavaa vertaisryhmätapaamista. Kääntöpuoli on, että ryhmässä kuolema on jatkuvasti läsnä – kuten kovia huumeita käyttävien keskuudessa muutenkin.
Oma herkkyys muuttuu ajan kanssa kovanahkaisuudeksi.
”Kun tilanne oli akuutti ja pojat alaikäisiä, hatkareissut sun muut veivät kaiken energian. Tuntui, etten jaksa enää hetkeäkään. Ei voinut kuin lösähtää sohvalle itkemään. Sellaisissa tilanteissa voi ottaa puhelimen käteen ja kirjoittaa ryhmään, että nyt on akuutti hätä enkä jaksa. Ryhmät ovat Suomen-laajuisia, joten linjoilla on aina joku. Sieltä saa heti neuvoja, että hengitä, kyllä tästä selvitään. Ja käytännön ohjeita myös, kuten varaa itsellesi lääkäriaika – vai varaanko minä sellaisen sinulle puolestasi? Tunnemme toistemme tuskan, vaikkemme tuntisi toisiamme”, Amanda sanoo.
”Paras tuki tulee sellaisilta, jotka ovat itse päässeet huumeista eroon ja joilla on vielä katu-uskottavuutta."
Hän nostaa esille Facebook-ryhmässä ehdotetun sovelluksen, joka tarjoaisi apua käyttäjille. Tällä hetkellä avun saaminen vaatii tukihenkilön ja säännölliset vierailut tukiryhmissä. Monet käyttäjät eivät pysty sitoutumaan sellaiseen. Lisäksi kynnys puhua tuntemattomien kanssa saattaa olla liian suuri.
Digitaalisessa tukiryhmässä voisi olla kokemusasiantuntijoita, jotka ovat itse päässeet irti huumeista, eikä toiminnan tarvitsisi olla ylhäältä päin organisoitua. Käyttäjä voisi pyytää apua matalalla kynnyksellä.
”Paras tuki tulee sellaisilta, jotka ovat itse päässeet huumeista eroon ja joilla on vielä katu-uskottavuutta. Paras väylä on se, jota käyttäjät käyttävät, eli älypuhelin, jolla asian voi näpytellä. Esimerkiksi minun poikani kertoi ostaneensa aineita ja laittaneensa viestin vanhemmalle entiselle käyttäjätutulleen, että hän on retkahtamaisillaan. He olivat viestitelleet keskenään, ja poikani oli lopulta vetänyt aineet vessanpöntöstä alas”, Amanda sanoo.
"Käyttäjälle paras apu on moniammatillista ja kokonaisvaltaista matalan kynnyksen apua", Amanda tiivistää.
Taannoin Amanda päätti vierailla poikansa luona. Huoneiston ovi oli raollaan, mikä herätti huolestusta. Hän astui varovasti sisään ja huhuili, onko ketään kotona.
Ei vastausta.
Amanda huomasi poikansa makaavan sängyllään elottoman näköisenä. Tämä ei reagoinut mihinkään.
Iho oli yhä lämmin, joten äiti ravisti poikaansa hereille. Poika ynähti hiljaa ja palasi yliannostuksen aiheuttamaan tiedottomuuteen.
”Ajattelin, että parempi, jos se kuolee, se kuolee nyt omaan sänkyynsä."
Amanda koki, että hänellä on kaksi vaihtoehtoa. Hän voisi kutsua ambulanssin, joka veisi pojan sairaalaan. Siellä todennäköisesti katsottaisiin, että elintoiminnot pelaavat, minkä jälkeen poika lähetettäisiin kadulle, jonne hän saattaisi kuukahtaa.
Toinen vaihtoehto olisi jättää poika makaamaan sänkyynsä – kenties viimeistä kertaa.
”Ajattelin, että parempi, jos se kuolee, se kuolee nyt omaan sänkyynsä. Siivosin käytetyt neulat pois, pistin oven kiinni ja jätin sen sinne. En voinut enää muuta. Että tämä nyt vain menee näin”, Amanda huokaa.
Luovuttamisen tunne oli musertava.
Poika selvisi kuitenkin hengissä.
Kaija ja Amanda nostavat yhdeksi huumemaailman karmeimmista piirteistä sen, ettei kehenkään voi luottaa. Jatkuva käyttö tekee hyvistäkin ystävistä häikäilemättömän itsekkäitä – kallis ongelma kun on saatava rahoitettua jotenkin.
”Huumemaailmassa ei ole terveitä ihmissuhteita. Poikani asui kimppakämpässä, kun hän joutui tutkintavankeuteen toisen kämppiksensä kanssa. Kolmas, joka ei saanut myyntisyytöstä, vaan ainoastaan tuomion käyttörikoksesta, jäi kämpille itsekseen. Kun muut kaverit tiesivät, että hän on yksin kotona, he menivät asuntoon ja ryöstivät kaikki poikani vaatteetkin”, Kaija sanoo.
”Huumemaailmassa ei ole terveitä ihmissuhteita."
Amandan esikoinen pahoinpideltiin vuosi sitten. Lapsuudenystävä katsoi vierestä eikä puuttunut tilanteeseen. Poika jäi makaamaan kadulle, eikä vanha kaveri edes hälyttänyt ambulanssia.
Kaikki tällainen on totta kai äärimmäisen raskasta lasten vanhemmille. Kaijan mielestä kuormittavinta on elää jatkuvassa pelon ja epävarmuudessa. Koskaan ei tiedä, mitä päivä tuo tullessaan.
”Puhelimen soiminen tai viestin merkkiääni saattaa nostaa ahdistuksen pintaan. Vaihtelin usein soittoääniä sen takia”, Kaija sanoo.
Molemmat äidit painottavat, että päihdenuorten vanhempien on turha potea syyllisyyttä ja häpeää lastensa ongelmista. Taakan kanssa pystyy elämään. Jopa lapsen ennenaikaisen kuoleman jälkeen on mahdollista ja sallittua nauttia elämästä, niin raadolliselta kuin se kuulostaakin. Helppoa se ei ole, mutta vanhempien on tärkeää muistaa pitää huolta myös itsestään. Esimerkiksi harrastukset auttavat pitämään mielen virkeämpänä.
”Jotkut piirtävät, laulavat ja lenkkeilevät, kuten minä ennen, mutta käyn nyt vain töissä ja terapiassa. Niihin täytyy löytää sisältä voimaa. Pitää tehdä asioita, joista nauttii. Kun alkaa kuoria asiaa ja jättää häpeän pois, ongelma on lapsen, ei vanhemman. Ongelma ei ole enää sylissä pidettävä, vaikka se tuntuisi aluksi koko maailman peittävältä mustuudelta. Sen kanssa voi elää”, Amanda sanoo.
"Kun alkaa kuoria asiaa ja jättää häpeän pois, ongelma on lapsen, ei vanhemman."
Hänen lapsensa kamppailevat edelleen riippuvuuden kanssa. Vanhempi ei saa lääkehoitoa ADHD:hen, ahdistuneisuuteen ja paniikkihäiriöön päihdehistoriansa takia.
Koulussa on nollatoleranssi päihteiden suhteen, joten sieltä saa kenkää, jos sinne menee päihteiden vaikutuksen alaisena tai virtsassa näkyy rippeitä huumeista tai huumaavista lääkkeistä.
”En tiedä, miten hänen koulutushommansa menee. Kersani ovat niin sanotusti elämänkoululaisia. Voisin kuvitella, että nuorempi on jossain vaiheessa koulukuntoinen”, Amanda sanoo.
Poikien biologinen isä on alkanut ottaa yhteyttä nuorimmaiseen, mutta välit esikoisen kanssa ovat katkenneet.
”Elämäni pyörii edelleen poikani ongelman ympärillä, vaikka hän on ollut vuosia kuivilla."
Kaijan poika ja tämän isä ovat olleet koko ajan toistensa kanssa tekemisissä, mutta vasta nyt he ovat saaneet välinsä selvitettyä.
Poika täyttää tänä vuonna 24 vuotta. Hän on ollut reilut kolme vuotta kuivilla, mutta hän joutui muuttamaan toiseen kaupunkiin jouduttuaan myynti- ja kiinnijäämissotkujensa takia kiristyksen uhriksi. Päihdevuodet kestivät 15-vuotiaasta parikymppiseksi.
”Elämäni pyörii edelleen poikani ongelman ympärillä, vaikka hän on ollut vuosia kuivilla. Ongelma on siinä, etten pysty enää luottamaan häneen. Olen katkonut siteitäni häneen tietoisesti. Minun on paljon helpompi olla, kun hän ei enää asu samassa kaupungissa. En soittele hänelle enää päivittäin, vaan viikoittain”, Kaija sanoo ja hymyilee.
Äitien nimet on muutettu yksityisyyden säilyttämiseksi.
1. Älä syyllistä itseäsi. Lastesi päihdeongelmat eivät ole sinun vikasi, ellet ole itse opettanut heitä käyttämään huumeita.
2. Hae apua itsellesi. Pidä huolta itsestäsi, jotta voit pitää huolen muista. Kenenkään ei tarvitse kestää kohtuuttomia paineita ilman apua.
3. Hanki harrastus. Harrastukset pitävät mielen pirteämpänä ja tuulettavat pahaa oloa.
4. Unohda häpeä. Puhu huolistasi rohkeasti ja avoimesti.
5. Lapsen päihdeongelman kanssa voi elää. Jokaisella on oikeus nauttia elämästä, vaikka taakka olisi raskas.
6. Muista, että meitä on yllättävän paljon. Et ole yksin.
7. Huostaanotto tai muualle sijoittaminen saattaa olla ainut keino, jolla vanhempien ja päihdeongelmaisten lasten välit säilyvät avoimina. Huostaanotto ei myöskään poista vanhemman vanhemmuutta.