Sain muutama vuosi sitten tädiltäni syntymäpäiväkortin, johon hän oli kirjoittanut Eeva Kilven rakastetun runon naisesta vuodelta 1972:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.
Runo, joka oli minulle entuudestaankin tuttu, putkahtaa mieleeni säännöllisesti edelleen. Miksi?
Palataan ajassa taaksepäin, kesäkuun alkuun 2021. Aloitin tuolloin työni Kuopion kaupungilla. Minut palkattiin johtajaksi hankkeeseen, joka tunnetaan nyt nimellä Mieliteko.
Mieliteon tavoite on edistää osaltaan mielenterveyttä ja mielen hyvinvointia sekä vähentää päihteiden käyttöä ja päihdemyönteisyyttä Pohjois-Savossa. Aikajänne oli määritelty kymmeneksi vuodeksi.
Toisin sanoen vuoteen 2030 mennessä työmme tulisi saavuttaa näkyviä tuloksia, joiden arvioinnin pääasiallinen mittari on kansallinen terveysindeksi. Ei enempää eikä vähempää.
Vastauksissa toistuivat hyvin pienet arkiset asiat.
Mieliteko on rakennettu siten, että haemme rahoitusta pätkä kerrallaan eri rahoituslähteistä. Kuntalaisten peruspalveluista emme siivua nappaa, vaikka tarvitsemmekin kunta- ja omarahoitusta noin 20 prosentin verran. Pätkäisyys pakottaa meidät analysoimaan jatkuvasti, mitä olemme oikeasti saavuttaneet ja mihin tartumme seuraavaksi.
Ensimmäinen hankekautemme päättyi elokuussa 2023. Tuloksia saimme ja paljon. En referoi niitä tässä, mutta ne ovat luettavissa sivuillamme.
Löydöksemme pienten tekojen tärkeydestä puhutti ja puhuttaa minua yhä ehkä eniten. Keräsimme kokemusperäistä tietoa kohtaamalla tuhansia pohjoissavolaisia ja kysymällä heiltä, mikä lisää heidän hyvinvointiaan. Uskokaa tai älkää, vastauksissa toistuivat hyvin pienet arkiset asiat.
Eräs kunnallispoliitikko kysyi minulta, tarvitaanko tämän hoksaamiseen miljoonahankkeita. Tosi hyvä kysymys!
Mieliteon Itä-Suomen yliopiston tiimi tuotti toki kokemusperäisen tiedonkeruumme rinnalla tutkimustietoa siitä, kuinka ihmiset saataisiin aktivoitua tekemään enemmän pieniä arkisia valintoja oman hyvinvointinsa kohentamiseksi.
Ihmiset odottavat valmiita ratkaisuja, jotka joku muu toteuttaa.
Miljoonahankkeita siis tarvitaan – valitettavasti. Kehitys on mennyt siihen suuntaan, että ihmiset odottavat valmiita ratkaisuja, jotka joku muu toteuttaa. Ulkoistamme sujuvasti itsemme tästä yhtälöstä.
Miksi minun pitäisi siivota asuinympäristöäni, eikö se ole jonkun muun tehtävä? Miksi minun pitäisi tervehtiä naapuria, kun hänkään ei tervehdi minua?
Tällainen ajattelu on äärimmäisen yleistä. Emme sitoudu emmekä kanna riittävää vastuuta lähipiiristämme – emmekä edes itsestämme.
Lanseerasimme ensimmäisellä hankekaudella tavoitteeksi saada aikaan lumipalloefektin, jonka tuloksena pohjoissavolaiset tekisivät maakunnassaan kymmenen miljoonaa pientä hyvän mielen tekoa kymmenen vuoden aikana.
Luku on iso, mutta se tarkoittaa vain neljää pientä tekoa vuodessa per pohjoissavolainen. Neljä poimittua roskaa tai neljä hymyä vastaantulijalle. Mitä tahansa pientä, arkista ja maksutonta. Isolla joukolla toteutettuna muutos on jo näkyvä.
Elämme synkkiä aikoja. Maailmalla kuohuu. Vihapuheet ja -teot ovat arkea Savossakin. Epävarmuus toimeentulosta ja turvallisuudesta horjuttaa mieltä. Tämä globaali turbulenssi on saanut minut ajattelemaan enemmän yksilöä.
Toivon, että kukin meistä ottaisi enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.
Ajatus pienistä hyvistä teoista, joita teemme toisille, on saanut rinnalleen yhtä tärkeän kohteen: ihmisen itsensä. En tarkoita tällä itsekkyyttä käsitteen ikävässä merkityksessä.
Toivon, että kukin meistä ottaisi tämänhetkisten voimavarojensa puitteissa enemmän vastuuta omasta kehon ja mielen hyvinvoinnista. Se voi tarkoittaa esimerkiksi 15 minuuttia pidempää yöunta, pientä kävelylenkkiä viikossa, yhtä nautittua alkoholiannosta vähemmän, vihaisen somekommentin julkaisematta jättämistä tai avun hakemista – mitä tahansa sellaista, jolla on myönteinen vaikutus.
Tällaisilla pienillä teoilla on merkitys myös itsemme ulkopuolelle, suoraan tai välillisesti. Tulokset vaativat aikaa.
Palaan lopuksi Eeva Kilven runoon.
Miten oivallisesti hän kiteyttikään yli 50 vuotta sitten olennaisen. Vaikka en tunnista itseäni runon pieneksi enkä urheaksi naiseksi, pyrin tietoisesti muun muassa puhuttelemaan itseäni lempeästi ja kutsun itseni joskus iltateelle. Hymyilen myös peilikuvalleni rohkaisevasti.
Kannustan lämpimästi jokaista kokeilemaan samaa. Täyttäkäämme itsemme ja ympäristömme pienillä hyvillä teoilla.
Minä luotan sinuun.
Kirjoittaja on Mieliteko-ohjelman johtaja, joka uskoo rohkeisiin tekoihin ja yhteistyön voimaan sekä muutoksen mahdollisuuteen.
