Jaa artikkeli
Teksti ja kuvat: Markus Laakso
Janne Partaselle, 38, musiikki on syy herätä uuteen päivään. Se on täsmälääke henkisten haavojen hoivaamiseen ja ystävä, joka ei koskaan petä.
Partanen pakeni metallimusiikin maailmaan jo yläkoululaisena. Todellisuuspakoon oli syynsä: herkkänä poikana hän oli helppo maali, joka ei pistänyt kiusaajilleen vastaan. Myöhemmin musiikin tekemisestä ja pahan olon purkamisesta sanoiksi muodostui hänelle elämäntapa, joka on kantanut yli masennusten, traumaattisten kokemusten ja suhteiden päättymisten.
Omatoiminen taideterapia lihallistuu ennen kaikkea Hautajaisyö-bändiin, jonka sanoituksiin laulaja lataa äärimmäisen henkilökohtaisia tunteita, kuten suruja, huolia ja haavoittuvaisuuksia.
”Aina kun puhun masennuksestani, ahdistuksestani ja peloistani, osa niiden voimasta leikkautuu pois”, Partanen sanoo.
Janne Partaselle musiikki on kaikki kaikessa. Hän kuuntelee levyjä lähes tauotta – ellei ole itse luomassa kappaleita bändeilleen.
Luminen hiekkatie kaartaa vanhan navetan pihaan. Rakennuksen harmaat, lohkotusta kivestä pystytetyt perustukset muistuttavat linnan muuria. Ne nähneet niin Venäjän vallan ja autonomian ajan, teollisen vallankumouksen, molemmat maailmansodat, Suomen itsenäistymisen kuin Iisalmen ison pappilan nousun ja tuhon.
Iso pappila, joka pystytettiin kirkkoherran virkataloksi vuosina 1797–1798, koostui useista rakennuksista, joista ainoastaan kivinavetta seisoo yhä paikoillaan. Sen puiseen yläkerrokseen johtaa jyrkkä, metallinen kulkusilta, jota pitkin kapuamme sisään.
”Pidä kaiteesta kiinni, tämä on aika liukas”, Janne Partanen varottaa.
"Musiikki merkitsee minulle aivan kaikkea."
Nyt historiallisen navetan vintti toimii suomenkielistä death metalia esittävän Hautajaisyön tukikohtana, jossa yhtye harjoittelee, äänittää levyjään ja viettää vapaa-aikaansa. Partaselle se toimii myös henkisenä ankkurina – paikkana, jossa hänen luovuutensa hedelmät lihallistuvat muiden kuultavaksi ja parhaiden ystäviensä kanssa esitettäviksi.
Ja mitä musiikkiin tulee, se ei ole Partaselle vain harrastus. Se on osa hänen DNA:taan.
”Musiikki merkitsee minulle liikaa, se merkitsee minulle aivan kaikkea. Se on syy herätä aamulla ja käydä töissä hankkimassa varoja uusia musiikkiprojekteja varten. Se pitää minut liikkeellä, saa minut hymyilemään ja antaa voimia herätä seuraavanakin aamuna. Musiikki on ollut pitkään minulle liekki, joka on pitänyt hengissä ja pakottanut saamaan aikaan asioita”, Partanen kuvailee.
Janne Partasella on Hautajaisyö-yhtyeen lisäksi lukuisia muitakin projekteja, kuten Marraskuun Lapset, Paavalin Harhat ja Uhriristi. Kullekin on aikansa ja paikkansa.
Janne Partanen puurtaa päivisin laitoshuoltajana iisalmelaisessa koulussa. Liki kaikki muu aika kuluu musiikkia kuunnellessa tai sitä tehdessä.
Hän kutsuu itseään musiikin monitoimimieheksi. Hän on edellisen 15 vuoden aikana esimerkiksi soittanut ja laulanut lukuisissa kokoonpanoissa, myynyt keikkoja, tehnyt musiikkivideoita, kirjoittanut musiikkilehtiin ja toiminut DJ:nä.
"Henkinen väkivalta sattuu yllättävän kovasti, kun se osuu oikeaan kohtaan."
Rakkaus musiikkia – nimenomaan raskasta sellaista – kohtaan heräsi yläkoulussa, Vieremän pienessä pitäjässä. Partanen oli pitkä, sinisilmäinen ja hiljainen nuorukainen, joka ei harrastanut liikuntaa, mutta josta tytöt tykkäsivät. Ehkä osittain siksi herkkä ja kiltti poika joutui koulukiusaajien silmätikuksi.
”Olin helppo maali, en pistänyt vastaan. Minua haukuttiin, minusta puhuttiin selän takana ja saatettiin tilanteisiin, joissa minut nolattiin. Fyysiseksi kiusaaminen ei juurikaan mennyt, mutta henkinen väkivalta sattuu yllättävän kovasti, kun se osuu oikeaan kohtaan”, Partanen sanoo.
Aggressiivinen musiikki tarjosi keinon käsitellä tunteita ja paeta toisenlaiseen todellisuuteen. Raskaat riffit, nopea rumputulitus ja huutolaulu toimivat katarttisesti: puhdistivat pahan olon pois ja saivat tuntemaan voimakkaammalta.
Metallimusiikista muodostui täsmälääke henkisten haavojen hoivaamiseen. Se oli kuin aineeton ystävä, joka ei koskaan pettänyt, arvostellut eikä tuominnut.
”Panen edelleen tietyt levyt soimaan, kun minulla on raskas hetki elämässä. Musiikki antaa keinon purkaa tunteita, joita en muutoin pysty tai uskalla purkaa. Annan sen avulla itselleni luvan olla hetken heikko. Musiikin voima on oikeasti… maaginen”, Partanen puntaroi.
Koulukiusatuksi joutumisesta muodostui yksi käänteentekevimmistä kokemuksista Janne Partasen elämässä. ”Surullisesta tapauksesta”, kuten Partanen nuorta itseään kuvaa, kasvoi bändiharrastuksen, henkisen kehityksen ja fyysisen kasvun myötä itsevarma ja korostetusti oikeudenmukaisuuteen pyrkivä mies.
”Raasusta ja härkitystä tuli hyvin äkäinen ja vihainen nuorimies."
Itsevarmuus ei tullut itsestään, vaan Partasen täytyi tietoisesti kasvattaa sitä, kun hän muutti pois kotoa ja aloitti ammattikoulun Iisalmessa.
”Tiedostin olleeni niin sanotusti heikko. Sain sitä kohtaan vahvan vastareaktion, kun pääsin yläasteelta. Raasusta ja härkitystä tuli hyvin äkäinen ja vihainen nuorimies. Kehitin miltei vastakkaisen persoonallisuuden täysi-ikäisyyden kynnyksellä”, Partanen sanoo.
Partanen koki heikkoutensa niin vahvasti, että hän halusi piilottaa ne koko maailmalta. Se oli raskas taakka kannettavaksi nuorelle, joka etsi itseään eikä uskaltanut olla oma itsensä. Epävarmuus ja herkkyys vaihtuivat vihaksi ja aggressiivisuudeksi, jotka hän kirjaimellisesti huusi ulos itsestään raskaan musiikin säestyksellä.
”Ensimmäiset bändini olivat oman aikansa tuotteita. Olimme vain vihaisia. Sodimme kaikkia vastaan ja angstasimme. Kun ikää tuli lisää ja sairastin burnoutin, en enää jaksanut olla vihainen. En nähnyt vihaisuudelle syytä. Löysin iän myötä balanssin, mutta olen kärkäs pitämään puoliani. Teen hyvin selväksi sen, ettei minun silmilleni enää hypitä”, Partanen sanoo.
Hautajaisyö suosii piirtotauluja, joista voi kätevästi pyyhkiä tussaukset pois. Taululla lukee nyt tulevan Ei hauta kysy lupaa -levyn paljon puhuva biisilista.
Burnoutiin johti traumaattinen kokemus, joka muutti Janne Partasen elämän perinpohjaisesti.
Partanen teki pitkän uran vartijana, minkä jälkeen hän työskenteli ohjaajana lastensuojelussa. Kolmisentoista vuotta sitten hän joutui keskelle tilannetta, jossa nuori yritti vahingoittaa itseään. Partanen syöksyi estämään tätä. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa itse hyökkäyksen kohteena.
Nuori syöksähti hänen kimppuunsa lasinkappale käsissään.
Adrenaliini ryöppysi ja sydän hakkasi. Hän luuli lopun tulleen.
”Sain väistettyä hyökkäyksen ja tyynnytettyä nuoren pikkuhiljaa sellaiseen tilaan, että uskalsin jättää hänet rauhaan”, Partanen huokaa.
Partanen astui ulos, poltti askillisen tupakkaa, lähti kotiin eikä enää koskaan palannut työpaikalleen. Hän sai diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta ja ahdistuksesta. Lisäksi todettiin, ettei hän sovellu väkivaltaiseen työympäristöön.
Hän joutui vaihtamaan alaa, ja traumaperäisestä stressireaktiosta toipuminen vei pitkään.
"Löysin sen todellisen Jannen, joka uskaltaa olla herkkä tai vahva, ilman pelkoa siitä, mitä muut ajattelevat.”
”Tilanne pudotti elämältäni pohjan. Kävin puolisen vuotta akuutissa joka toinen päivä. Olin niin ahdistunut, etten pystynyt nukkumaan. Minulle annettiin ensin nappeja, joilla sain aivoni hiljenemään ja joiden avulla sain hieman unta. Sitten annettiin nappeja siihen, etten olisi ollut niin pohjalla. Lääkkeet söivät luovuuden täydellisesti, joten musiikkihommat menivät paussille”, Partanen sanoo.
Pikkuhiljaa masennuksen musta verho alkoi rakoilla ja valoa pääsi sisään. Lääkkeet jäivät, uusi ala löytyi ja luovuus palasi. Pohjakosketuksesta seurasi uusi, parempi huominen.
”Mentaalipuoleni oli tiukilla yläasteelta romahdukseeni saakka, mutta sen jälkeen olen ollut huomattavasti paremmalla hapella. Löysin itseni. Löysin sen todellisen Jannen, joka uskaltaa olla herkkä tai vahva, ilman pelkoa siitä, mitä muut ajattelevat”, Partanen hymyilee.
Oivallus jalostui entisestään, kun Hautajaisyö-yhtye perustettiin. Partanen muutti esityskielensä englannista suomeksi ja ryhtyi käsittelemään psyykensä syövereitä aivan uudella tavalla. Hän jätti päämäärättömät vihan kuvaukset taakseen ja alkoi kirjoittaa omista heikkouksistaan.
”Tekstimaailmani muuttui, kun huomasin, etten ole enää vihainen eikä ahdista. Tajusin olevani surullinen. Samalla kynäni terävöityi ja aloin huomata, että teksteissäni alkaa oikeasti olla sellaista sanomaa, joka toimii raskaassa musiikissa. Sellaista, jota ei kovin moni muu tee. En enää osaa kirjoittaakaan kuin henkilökohtaisten tunteideni kautta. Se on aitoa, kun kirjoittaa omasta päästä ja sydämestä”, Partanen summaa.
Janne Partanen käsittelee lyriikoissaan esimerkiksi sairastumisiaan, parisuhteiden päättymisiä ja henkisiä heikkouksiaan. Kappaleet, kuten Kuuleeko kukaan, Revin ihoni rikki ja Kun sanat ei riitä tähän suruun, kertovat karuja tarinoita.
Tekstit ovat raadollisen omakohtaisia, rujoja ja avoimia, mutta tietysti taiteellisella kynällä väritettyjä. Niiden laulaminen – tai Partasen tapauksessa huutaminen – nostaa tunneryöppyjä niin studio-olosuhteissa kuin lavallakin.
"Uskallan päästää pelkoni näkyviin, mikä on hirveän hassua, kun katsoo meikäläisen bändiä ja tuumii, millaista musiikkimme on."
”Annan itsestäni keikoilla ihan kaiken, ehkä liikaakin. Kyllähän se vetää tiukille, kun vanhat muistot kumpuavat esiin teksteistä. Ehkä tuollainen tunnelataus on hyväkin olla olemassa. Muistan biisejä vetäessä, mistä ne ovat tulleet. Ne vievät takaisin niiden syntytilanteeseen”, Partanen pohtii.
Osa keväällä ilmestyvän neljännen levyn sanoituksista syntyi hauraassa tilassa sairaalan pedillä. Ne saivat Partasen pohtimaan pahinta pelkoaan, kuolemaa. Ja erityisesti sitä, mitä tapahtuisi sen jälkeen, jos nyt aika jättäisi.
”Kuolemanpelkoni on hillitön. Kammoksun lisäksi aikaa. Suunnittelen päiväni tarkasti, jotta saisin toimittua mahdollisimman tehokkaasti. Muutoin alkaa ahdistaa. Käytän usein sanontaa ’on pakko tehdä kaikkea ennen kuin kuolee’. Se kuvaa ajatusmaailmaani täydellisesti. Tuleen ei jäädä makaamaan.”
”Olin aika huonossa hapessa, kun olin sairaalassa. Kirjoitin siellä kuolemanpelostani. Tiedän jo nyt, että on tiukkaa esittää niitä kappaleita yleisön edessä. Olen esiintyessäni äärimmäisen kiinni hetkessä. Uskallan päästää pelkoni näkyviin, mikä on hirveän hassua, kun katsoo meikäläisen bändiä ja tuumii, millaista musiikkimme on. Kaiken sen uhon, voiman ja raivon alta on aistittavissa pelokas pikkupoika”, möreä-ääninen, kauttaaltaan tatuoitu ja liki parimetrinen Partanen tunnustaa.
Hän kuvaa hetkittäisiä tunteenpurkauksia ja silmien kostumisia herkkyyden piikkeinä, jotka erottavat Hautajaisyön monista muista metalliyhtyeistä. Iso, vahva ja pelottava ulkokuori on vain fasadi. Se, mitä löytyy sisältä, on kriittisintä.
Partanen korostaa Hautajaisyön tärkeyttä mielensä hyvinvoinnin lähteenä. Eikä vain taiteellisesta tai oman pahan olon purkamisen näkökulmasta, vaan myös yhteenkuuluvuuden ja ennen kaikkea ystävyyden puolesta. Hänelle bändin jäsenet ovat enemmän veljiä kuin kollegoita.
”Olemme toistemme parhaita kavereita. Hautajaisyö on perhe, yksinkertaisesti. Se on enemmän kuin työ tai harrastus, se on elämäntapa. Bändi on mennyt jopa parisuhteiden, talouden ja terveyden edelle, mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Se kertoo siitä, miten tärkeää se on minun elämässäni”, Partanen toteaa.
Janne Partaselle bändikaverit ovat kuin veljiä. Hän ei vaihtaisi hetkeäkään Hautajaisyön parissa vietetystä ajasta pois.
Janne Partanen hoitaa psyykettään myös muunlaisella kirjoittamisella. Hänellä on parin runokirjan verran tekstejä pöytälaatikossa, ja hän kirjoittaa Raskaat mullat -nimistä blogia, jonne hän purkaa tunteitaan.
"Voimme puhua toisillemme ihan mitä tahansa ilman pelkoa mistään. Se on kultaakin arvokkaampaa."
Partaselle puhumattomuuden kulttuuri on vieras. Hän kertoo avoimesti ongelmistaan, mutta hän ottaa usein myös kuuntelijan roolin. Vuorovaikutus on pyyteetöntä, välitöntä ja rakastavaa.
”Iisalmi on pieni kaupunki, jossa minulla on hirveän ihana, samanhenkinen ystäväpiiri. Me kaikki puramme sydäntämme toisillemme. Se on hirveän tervettä. Voimme puhua toisillemme ihan mitä tahansa ilman pelkoa mistään. Se on kultaakin arvokkaampaa”, Partanen sanoo.
Hänen ystäväpiirissään vallitsee konsensus, että kun jollain on hätä, aina saa soittaa ja tulla vaikka toviksi sohvalle asumaan. Hänen mielestään kaikesta pitäisi pystyä puhumaan, oli asia kuinka raskas tahansa.
”Minäkin puhuin tässä juuri julkisesti omasta masennuksestani, ahdistuksestani ja peloistani. Aina, kun puhun niistä, osa niiden voimasta leikkautuu pois. En voinut esimerkiksi parikymppisenä puhua kuolemasta ollenkaan. Nyt teen siitä levyllisen musiikkia mennen tullen ja naureskelen päälle. Puhuminen on hirveän tärkeää. On vain löydettävä turvallinen piiri, jossa pystyy avaamaan sydäntään”, Partanen sanoo.
Partanen kokee mielensä voivan tällä hetkellä paremmin kuin kenties koskaan. Mitä enemmän notkahduksia on tullut, sitä matalammaksi pudotukset ovat käyneet.
”Masennuskaudet eivät tunnu oikeastaan enää edes pahalta. Kun sellainen tulee, annan sen oikein ryöpytä, koska tiedän, ettei se ole maailmanloppu. Saatan olla 4–5 päivää aivan rikki, mutta kun saan oksennettua pahan oloni pois, huomaan, että minulla on 17 sanoitusta kirjoitettuna. Ja sitten mieli rupeaa kirjastumaan. Pohjalta on helpompi nousta kuin aiemmin”, Partanen sanoo hymyillen.
Isossa pappilassa ilta on hämärtynyt. Kuulaan pakkastaivaan täyttävät tähtien toiveikas tuike.
Janne Partanen koosti viisi vinkkiä, joiden avulla hän on selvinnyt masennuksistaan ja hyödyntänyt luovuuttaan terapeuttisesti:
1. Unohda päihteet. Ne ovat väärä keino purkaa huonoa oloa.
2. Älä aseta liian suuria vaatimuksia itsellesi. Esimerkiksi runojen, sanoitusten ja blogien kirjoittaminen vaatii vain kirjoittamista. Älä lähde tekemään mestariteosta, jolla tavoittelet palkintoja, vaan kirjoita enempää miettimättä se, mikä tulee sielusta ja sydämestä.
3. Luo omaksi iloksesi. Muista olla asettamatta itsellesi paineita.
4. Opettele uusi taito, kuten esimerkiksi uuden instrumentin soittaminen. Sinun ei tarvitse olla lahjakas eikä asettaa tavoitteita, mutta edistyminen tuntuu hyvältä. Kukaan ei ole seppä syntyessään.
5. Aina on lupa vaihtaa. Jos sinusta tuntuu, ettet ole löytänyt omaa juttuasi, kokeile jotain muuta. Luova tekeminen on ihastuttava ja puhdistava tapa helliä psyykettään.
Kuuntele Hautajaisyön Ei hauta kysy lupaa -levyn ensimmäinen single Kuuleeko kukaan.