Vipuvoimaa EU:lta logo sivuston oikeassa yläreunassa EU:lta logo sivuston oikeassa yläreunassa ELY-logo sivuston oikeassa yläreunassa
Lohduttavilla sanoilla on hirmuinen voima. Lue lisää. Mieliteko-ohjelman Puhutaanko?-kampanja käynnistyi. Lue lisää. Kyselymme vahvisti: pohjoissavolaisilla on erittäin paljon päihteisiin ja mielenterveyteen liittyviä haasteita. Lue lisää.
Mieliteko-median valkoinen logo

Onni ei ole rantatontissa, tietää tuusniemeläinen

Jaa artikkeli

Teksti ja kuvat: Katja Hedberg

Tuusniemen mielenterveysindeksit ovat maamme synkimmät. Työttömyysprosenttikin on maakuntamme korkein. Ainoa pienenevä luku on asukasmäärä.

Tuusniemeläiset itse näkevät kuitenkin valoa huomisessa – kunhan ongelmista opitaan puhumaan, nuoriin ymmärretään satsata ja terveyspalvelut saadaan toimimaan. Yhteistyön tärkeyskin pitäisi oivaltaa.

Toivoa tuovat yritykset, upea luonto ja ihanteellinen sijainti. Ja hei, kunnan muuan virkamies tuntee tärkeän tilaston, jossa Tuusniemi on komeasti ja kirkkaasti maan keskiarvon paremmalla puolella!

 

Mies seisoo kirjastossa kirjahyllyn edessä.

Vastaava kirjastovirkailija Ilpo Kasanen on miettinyt, kuinka mielen ongelmista kärsiviä voisi auttaa. ”He sulkeutuvat helposti kotiinsa. Ei sinne noin vain mennä. Pakolla ei saavuteta mitään hyvää. Rahankaan voimalla tuskin hyvinvointia voi lisätä”, hän pohtii.

 

Liki puolet kuntalaisista on eläkkeellä

Ysitie halkoo Tuusniemen keskustaa, seuraa tovin maakuntajärveksi kastetun Juojärven rantamia, kunnes kääntyy itään, kohti Joensuuta.

Jos mielii Kuopiosta Tuusniemelle vuoden viimeisenä kuukautena, pitää ajella pitkään pimeässä.

Valoton on tuusniemeläisten elokin. Ainakin, jos asiaa tarkastelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sairastavuusindekseillä.

Ne ovat korutonta kertomaa:

Tuusniemellä, Itä-Suomen keskipisteessä, asuvat Suomen sairaimmat ihmiset. Kunnan mielenterveysindeksi on 222,2 – maamme korkein luku. Kokonaissairastavuudessa Tuusniemi on neljänneksi heikoin suomalaiskunta. Huonompia ovat Pyhäjärvi, Kaavi ja Rautavaara.

Kunta on kärkisijalla toisessakin tuoreessa tilastossa. Tuusniemeläisistä oli lokakuussa työttöminä 12 prosenttia – Pohjois-Savon maakunnan korkein luku.

Tuusniemi mainostaa itseään oikeitten immeisten pitäjänä. Immeisiä on kaksi ja puoli tuhatta ja he asuvat mitä kauneimman luonnon keskellä. Täältä pääsee pitkin Heinäveden reittiä ja Saimaan kanavan kautta maailman kaikille merille.

On täältä lähdettykin. Veneellä ja ilman. Jäljelle jääneistä suurin osa on yli 55-vuotiaita. Alla oleva kuntalaisten ikäpyramidi kertoo harmaantuvista tuusniemeläisistä: Tilastokeskuksen mukaan heistä 45 prosenttia on eläkeläisiä.

 

Tuusniemen kunnan ikäpyramidi.

 

Asukasmäärän kehitys viimeisimmän 30 vuoden ajalta on paljonpuhuva: suunta on jyrkästi alaspäin, kuten alla oleva kuva kertoo.

 

Tuusiemen kunnan asukasmäärän kehitys vuodesta 1987.

Kunnan vastaava kirjastovirkailija Ilpo Kasanen kuvaa Tuusniemen ikäpyramidia osuvasti:

”Se on varttaan kasvattava puu. Latvus on tuuhea eli vanhuksia on paljon. Missähän vaiheessa juuristo pettää”, Kasanen pohtii ja kertoo kuin ohimennen, että kunnan vanhin asukas menehtyi kuukauden päivät sitten 104-vuotiaana.

Kasanen on perillä kunnan ja kuntalaisten asioista. Hän on työskennellyt kunnan kirjastossa 30 vuotta. Mutta kuulkaahan, Kasasella on antaa Tuusniemestä innostavakin numerotieto. On nimittäin tilasto, jossa Tuusniemi on ykkössijalla – upealla tavalla.

Antaa Kasasen itsensä kertoa tästä hienosta asiasta. Hänen jälkeensä tässä jutussa oman näkemyksensä Tuusniemestä kertovat eläkeläinen Annikki Pitkänen, floristi ja kukkakaupan myyjä Leea Ahonen, matkailuyritys Viitakon toimitusjohtaja Eerik Nissinen, yhdistelmäajoneuvon kuljettaja ja kunnanvaltuuston varajäsen Aki Lisander sekä kolmen lapsen isä, kaivosalalla työskentelevä Jaakko Miettinen.

Kuusi tarinaa, kuusi totuutta  elämänmenosta Tuusniemellä.

 

Kirjastosta haetaan myös kontakteja

THL:n indeksiluvut eivät yllätä kirjastovirkailija Ilpo Kasasta:

”Kuntalaiset ovat vuosikymmenten mittaan tulleet minulle tutuiksi. Vaikka sairastavuuslukumme ovat korkeat, voin iloisena kertoa, että tuusniemeläiset ovat kovia lukemaan. Viime vuonna suomalaiset lainasivat keskimäärin 12,8 kirjaa vuodessa. Tuusniemellä oli koronasta huolimatta yli 17 lainausta asiakasta kohden. Se on huippuluku, jota kelpaa esitellä.

Kuopiossa ja sen liitoskunnissa esimerkiksi lainamäärä asukasta kohden oli 13,8. Tämän vuoden osalta lukumme Tuusniemellä on vain kasvamassa. Näyttää, että asiakasta kohden tulee peräti 21 lainausta. Tässä tilastossa voimme todella loistaa.

Vuosi sitten marraskuussa lupasimme kuntalaisille hienon joululahjan – otimme käyttöön omatoimikirjaston. Nyt tänne pääsee arkisin aamuseitsemästä iltayhdeksään, viikonloppunakin aamuseitsemästä iltakuuteen.

Ja ovi käy. Itsepalvelun aikana kirjautumisia eli oven avauksia on ollut 2660. Yhdellä ovenavauksella voi tulla koko perhe. Uusi palvelumme tuli siis tarpeeseen. Viikonloppuisin moni lukee täällä päivän lehdet.

Kun hankimme lainausautomaatin, ihmiset säikähtäen kysyivät, eikö täältä enää saa henkilökohtaista palvelua. Oli mukavaa vastata, että palvelemme kuten ennekin, mutta automaattia tarvitaan, jotta kirjoja voi lainata myös omatoimiaikana.

Tuusniemellä on aika vähän ajanvietettä tarjolla, ja ihmiset hakevat kirjastosta myös sosiaalisia kontakteja. Kuulumisten vaihtaminen on vähintään yhtä tärkeää kuin kirjojen lainaaminen ja esimerkiksi opastuksen saaminen digimaailmaan. Kirjasto on koko kansan olohuone.

Joskus työpäivän jälkeen olenkin uuvuksissa puhumisesta. Silti työni suola on juuri se, että tapaan paljon ihmisiä.

Jos ei tietäisi, että Tuusniemellä on enemmän mielenterveysongelmia kuin muualla, ei sitä mistään arvaisi.

Toki tiedän, että monilla on tekemistä jaksamisen kanssa. Huolia riittää. Varsinkin taloudellisia. Vähäosaisuus taitaa periytyä vanhemmilta lapsille. On mukavaa, että kirjastossa isot kokoelmat ja aineistot ovat tarjolla tasa-arvoisesti, maksutta.

”Aikamme on erikoinen. Kaikki on kielteistä.”

Aikamme on erikoinen. Kaikki on kielteistä. Uutiset kertovat vain uhkakuvista ja epävakaudesta. Kaipaan myönteisiä uutisia. Mutta komedian tekeminenhän on vaikeinta, kirjoissa ja kaikessa taiteessa. Kauhua ja jännitystä kyllä on tarjolla.

Täytän pian 60 vuotta, kuulun siis Tuusniemen enemmistöön. Tämä on eläkeläisten kunta. Paluumuuttajia on paljon. Nuorille ei ole innostavia näkymiä tarjolla. Peruskoulun jälkeen nostetaan kytkintä.

Itse pysyn eläkkeelläkin tuusniemeläisenä. Äiti ja veli asuvat täällä myös. Mikäs täällä , mahtava luonto ihan äärellä. Vapaa-ajalla kalastan ja olen muutenkin vesillä. Siellä unohtuvat huolet. Pienet, ja vähän isommatkin.”

 

Vanha nainen seisoo Tuusniemen kunnan keskustassa.

”Ennen riitti, että tultiin toimeen. Jos jotain puuttui, lainattiin naapurista, ruokaakin. Nyt tuntuu, että mikään ei ihmiselle enää riitä”, eläkeläinen Annikki Pitkänen ihmettelee.

  

Huumorin voima vie pitkälle

Keskustan huoltoasemalla Annikki Pitkänen, 86, on jokapäiväisellä lounaallaan:

”Olen pärjännyt elämässä huumorin voimalla. Jos olisin joka vastoinkäymistä murehtinut, olisin jo kuollut suruun.

Jäin kolmivuotiaana orvoksi. Onneksi oli mummo, joka kasvatti minut. Sain käydä koulua kahdeksan vuotta. Viidentoista iässä lähdin Kuopioon töihin.

Myin Hangasmaan leipomon piirakoita ja kalakukkoja Kuopion torilla. Kun ikäni paljastui, leipomon omistaja säikähti. Tarkastajat kiersivät valvomassa, ettei töitä teetetty lapsilla. Työpäiväni siirrettiin alkamaan puoli seitsemältä. Siihen asti aloitin työt viideltä, kuten muutkin työntekijät.

Palasin Tuusniemelle, kun naapurin mies Aarne Pitkänen tuli Kuopioon asti minua kosimaan. Yhteinen taipaleemme kantoi 13 vuotta, ja synnytin kaksi lasta. Poikamme on eläkkeellä, asuu Tuusniemellä. Tytärkin ehtii pian eläkeikään.

Itse tein pitkän uran Tuusniemen kunnan palveluksessa. Siivosin koulua kolmen vuosikymmenen ajan.

Nyt olen elänyt kauan yksin, ei ole uutta miestä näkynyt.

En tiennyt, että tuusniemeläisillä on suomalaisista eniten mielenterveysongelmia. Mutta olen laittanut merkille, että meno on muuttunut. Nuoret olivat ennen riehakkaita ja äänekkäitä, nyt raitit ovat tyhjiä ja hiljaisia.

Kulkeeko tuusniemeläinen synkkämielisyys suvussa? Tätä mummoni aikoinaan epäili. Mutta näin vaikeasta asiasta on hankalaa puhua.

”Meistä ihmisistä on tullut ahneita.”

Meistä ihmisistä on tullut ahneita. Tuntuu, että jokaisen pitää saada itselleen mahdollisimman paljon tavaraa.

Mistäkö itselleni tulee hyvä mieli? Lastenlapsista. Heitä on neljä, kaikki yhtä tärkeitä.

Nautin myös ihmisten seurasta. Olen menevää sorttia. Joka tiistai käyn Outokummussa uimassa. Torstaisin voimistelu alkaa yhdeksältä. Sieltä jatkan eläkeläisten kerhoon. Tykkään haastella immeisten kanssa, tuntemattomienkin. Kaikki tuusniemeläiset minut kyllä tuntevat.”

 

Nuori nainen on kukkakaupassa.

”Ihmisten huonovointisuus ja väsymys johtuvat mielestäni työelämän paineista ja liian täydestä arjesta. Ajatus, että pitää jatkuvasti pyrkiä pitemmälle, syö onnellisuutta”, näkee floristi ja kukkakaupan myyjä Leea Ahonen. 

Aina on toivoa, ihan aina

Keskustan kukkakaupassa huimia kukka-asetelmia loihtii puutarhuri ja floristi, viiden lapsen äiti Leea Ahonen:

”Tuusniemikö on pahnan pohjimmainen mielenterveysongelmien osalta? Tämä on iso yllätys. Olen asunut Tuusniemellä viisitoista vuotta, kotoisin olen Kaavilta.

Sen tiedän, että lääkärin vastaanotolle täällä on vaikea päästä. Ajan saaminen terveyskeskukseen on täyttä työtä koko Koillis-Savon alueella. Oli vaiva mikä tahansa, apua saa äärimmäisen huonosti. Yritin viikon ajan saada reseptiä korvatulehdukseeni. Lopulta ärsyynnyin ja kovasti vaatimalla sain yhteyden lääkäriin. Taannoin minut passitettiin Juankoskelle, koska Tuusniemellä ei ollut tarjota akuuttiin tilanteeseen yhtään lääkäriä.

Hoidon metsästäminen uuvuttaa. Kuinka ihmiset, joilla mielenterveys horjuu ja joiden voimat ovat finaalissa, jaksavat ponnistella hoitoa saadakseen? Ainakin heille hoitopolku pitäisi saada toimivaksi.

Vaikuttaa, ettei täällä ole tarpeeksi sosiaali- ja terveysalan työntekijöitä.

Tuusniemi on hiljainen kylä. Nuoret lähtevät ilta-ajeluille Kaaville, eivät viihdy täällä. Ihmiset pysyvät omissa oloissaan, neljän seinän sisällä.

Tosin tämä on kaikkien suomalaisten perusongelma: sulkeudumme ja puhumme liian vähän, vaikka asiat ratkeavat vain puhumalla. Kulttuuriperinteemme on sellainen, että jos joku innostuu, on spontaani eikä suodata puhettaan, häntä pidetään höppänänä.

”Ja tämä tehokkuuden vaatimus!”

Ja tämä tehokkuuden vaatimus! Joudumme tehokkuuden mankeliin aina vaan nuorempana. Esikoulukin tuli pakolliseksi. Olisin muuttanut mieluummin kymppiluokan pakolliseksi. Nyt nuorten pitää jo ysiluokan jälkeen tietää, mitä tulevaisuudessa aikovat tehdä. Pitää suorittaa ja pystyä.

Omaan hyvinvointiini vaikuttaa vahvasti iso perhe. Minulla on kymmenen sisarusta ja heihin kaikkiin tiivis suhde. Olen talkoohenkinen ja monessa mukana. Ohjaan Kuopion NNKY:ssä lasten ensikirjaryhmää. Ompelen myös pehmoleluja ja vaatteita Kysin  lastenosastoille ja pipoja syöpäosastolle.

Mikä avuksi mielenterveyden ongelmiin? Yliampuva hömppä ja tekopirteys eivät toimi. Kun itse olen stressaantunut, lataudun metsässä. Pienten asioiden havainnointi luonnossa voi olla erittäin vahvistavaa.

Haluaisin sanoa, että aina on toivoa. Ihan aina, vaikkei juuri nyt siltä tunnu. Kaikesta selviää, kun jaksaa yrittää. Voi aloittaa hyvin pienistä asioista, joista saa hetkeksi hyvän olon tunteen. Se voi auttaa eteenpäin niin, että seuraavaksi jaksaa ponnistella hiukan isomman hyvän eteen.”

 

Mies on ulkona ulkovaatteet yllään.

Toimitusjohtaja Eerik Nissinen haastaa pohtimaan, pitääkö kaiken olla hyvin. ”Tarinassa munkilta kysyttiin, miten hän kestää askeettista elämää. Hän tuumasi, että emme elä sen takia, että kaikki olisi hyvin, vaan että tekisimme toisille hyvää. Mielestäni tämä on hyvä pitää mielessä, jotta joskus elämässä kaikki olisi hyvin.”

Kielteisyys ei kanna kauas

Tulevaisuus on nuorissa ja yrityksissä

Matkailukohde Viitakon toimitusjohtaja Eerik Nissinen uskoo tietävänsä keinot Tuusniemen pitämiseen elinvoimaisena:

”Tähän on vain yksi tapa. Pitää satsata nuoriin. Toki vanhuksetkin pitää hoitaa hyvin, mutta nuorissa on tulevaisuus. Vain he voivat toteuttaa tarvittavat muutokset.

Aloitin työt Viitakon matkailukeskuksessa vuonna 1985, nyt olen toiminut yrittäjänä 27 vuotta. Johdan myös Tuusniemen Yrittäjiä. Yritykset ovat avainasemassa, kun puhumme kunnan elinvoimaisuudesta. Isot yritykset meiltä puuttuvat, mutta pienistäkin yrityksistä voi kummuta muutosvoimaa.

Toivottavasti yritysten määrä kasvaa. Moni tosin on koronan takia vaikeuksissa. Pankeistakin on vaikeaa saada rahoitusta. Jos pankki ei näe yrityksen kohdalla riittävästi kasvua, rahoitusta ei tule. Kunnan tehtävä taas ei ole rahoittaa yrityksiä, vaan palvella kuntalaisia tasa-arvoisesti.

Yritystoimintaa hankaloittavat myös hitaat digitaaliset yhteydet. Varsinkin matkailupuolella nopea yhteys on korvaamatonta. Asiakkaistamme suurin osa tulee Etelä-Suomesta.

Viitakossa jouduimme koronan takia todella tiukoille, ja pandemia rasittaa yhä. Onneksi kesällä toiminta hiukan piristyi, ja jaksan uskoa hyvään tulevaisuuteen. Meillä on puhdas luonto sekä hyvä ympäristö rentoutua ja rauhoittua. Ihmiset kaipaavat mahdollisuutta pysähtymiseen.

Aikamme on hektinen. Ajatellaan, että kaikki hyvä pitää saada nopeasti. Työntekijät voivat monella alalla huonosti, mutta asiasta puhutaan vähän. Ruotsissa uupumus nähdään laajemmin kuin meillä, ja siellä se on pätevä peruste sairauslomalle. Vuonna 2017 uupumussyndrooma oli Ruotsin yleisin sairauspoissaolon syy. Suomessa sitä ei vieläkään diagnosoida sairautena.

Näyttää, että nuoretkin potevat ahdistusta. Olisi hyvä miettiä, aiheutammeko me aikuiset siitä osan. Minulla on 17-vuotiaat kaksoset. Heistä toinen kysyi, pitäisikö ruveta kasvissyöjäksi. Osittain uskon, että tuollainen ajatus kumpuaa lihan hiilipäästövaikutusten kielteisestä viestinnästä. Itse varon syyllistämästä nuoria heidän valinnoistaan.

Lapseni ovat lukiossa, toinen Tuusniemellä, toinen Kuopiossa. Koulun jälkeen he varmasti muuttavat muualle. Jos haluaa opiskella, on lähdettävä. Varovaisesti toivon, josko he joskus haluaisivat palata ja kehittää kuntaamme eteenpäin.

Tuusniemellä on halutessaan paljon tarjota asukkailleen. Kunnan pitäisi oivaltaa, miten tärkeää on satsata myönteiseen asumiskokemukseen. Siihen tarvitaan muun muassa turvallinen lapsuus, toimiva koulupolku ja hyvähenkinen kyläyhteisö.

Näen yrittäjänä ja isänä, kuinka tärkeää on opetella puhumaan asioista rakentavasti. Kielteisyys ei kanna kauas. Erityisesti pienellä paikkakunnalla jokainen tarvitsee yhteistyöverkostoja.

”Onko mielenterveysluvuilla yhteys savolaiseen mielenlaatuun.”

En voi välttyä ajatukselta, onko Tuusniemen mielenterveysluvuilla yhteys savolaiseen mielenlaatuun. Kun vanhan sanonnan mukaan pohjalainen huomaa naapurin ostaneen hienon traktorin, hän ostaa itse isomman. Kun savolainen huomaa naapurin ostaneen hienon traktorin, hän käy puhkomassa tästä renkaat. Liekö sanonnassa totta ainakin toinen puoli?

Itse olen oppinut kovimman kautta, mikä elämässä on tärkeää. Minulta murtui pari vuotta sitten selkä. Oli hyvin lähellä, etten nyt istuisi pyörätuolissa. Kokemus auttoi suhteuttamaan asioita.

Kumpi on tärkeämpää – että saan liikkua, vaikka korona vei pitkäksi aikaa tulot. Vai että istuisin pyörätuolissa ja bisnes kukoistaisi. Vastaus on ilmiselvä.

Mielen hyvinvoinnissa pitää muistaa, miten tärkeää on huolehtia itsestään. Sen jälkeen on mahdollista huolehtia muista.”

 

Nuori mies istuu kahvilassa.

”Kuntalaiset pitävät kunnan pystyssä. Nyt tuntuu, ettei tavallisen ihmisen ääni kuulu Tuusniemen päätöksenteossa”, huomauttaa varavaltuutettu ja sosiaalilautakunnan jäsen Aki Lisander. 

Tuusniemen huomisessa on toivoa

Vauhdikas mies pyrähtää keskustan kahvilaan ja istahtaa alas – hän on Aki Lisander, yhdistelmäajoneuvon kuljettaja, varavaltuutettu ja nuorten tuusniemeläisten puolestapuhuja:

”Olen syntynyt Tuusniemellä. Kiersin Kuopiota ja Lappeenrantaa, kunnes palasin kotikonnuilleni. Maaseudun rauhassa voi tehdä muutakin kuin tuijottaa liikennevaloja.

Tuusniemen mielenterveysindeksit eivät yllätä. Ystävissäni on mielenterveyskuntoutujia, ja olen läheltä nähnyt, kuinka vaikeaa näistä ongelmista on puhua. Turhautuneina ja väsyneinä sulkeudutaan omiin oloihin.

Muutos pitää aloittaa nuorista. Heissäkin näkyy turhautuneisuus, joka purkautuu ilkivaltana. Paikkoja hajotetaan, jopa hautausmaalla teinit pistivät ranttaliksi.

Syyttelyn sijaan pitää miettiä, mistä nuorten turhautuminen kumpuaa. Heille ei ole tarpeeksi tarjolla harrastusmahdollisuuksia. Ei hiihto enää kiinnosta. Oman harrastukseni kautta tiedän, että esimerkiksi autourheilu innostaa niin tyttöjä kuin poikia.

Täällä nuoret kaasuttavat yötä myöten mopoilla ja mönkijöillä. Olisi upeaa tarjota paikka, jossa he voisivat rassailla menopelejään vanhempien kanssa. Tarvittaisiin vaikkapa neljä isää, jotka ottaisivat vastuun toiminnan pyörittämisestä.

”Kunnan pitää rullata kuin iso teollisuustehdas.”

Nuorten moottorityöpajoja on eri puolilla Suomea. Olen käynnistämässä hanketta, jotta sellainen saataisiin myös Tuusniemelle. Rahoituksen haku alkaa alkuvuodesta. Yhdistäisimme pajatoimintaan autourheilun Koillis-Savon Urheiluautoilijoiden kanssa. Toiminta vaatii vanhempien sitoutumista. Tällöin toiminta voisi laajentua rata-ajoharjoitteluun ja matkoille alan messuille. Ajatus olisi tehdä yhteistyötä myös nuorisotoimen, oppilaitosten ja viranomaisten kanssa.

Jaksan nähdä Tuusniemen tulevaisuudessa toivoa. Meillä on kaunis luonto, kalaiset järvet ja ihanteellinen sijainti kahden yliopistokaupungin välissä. Väkeä pitää kuitenkin saada lisää. Perheet vain eivät muuta tänne, jos lapsille on tarjota ainoastaan nuorisotila tai Frisbeegolfrata.

Kun ihminen valitsee asuinpaikkaa, hän selvittää, millaisia tapahtumia on tarjolla ja kuinka palvelut sujuvat. Omakotitalo ja rantatontti eivät riitä onnellisuuden pilareiksi. Vapaa-ajan palvelut pitää olla kohdillaan.

Varavaltuutettuna ajattelen, että päättäjien ja kuntalaisten pitäisi tehdä enemmän yhteistyötä. Meidän pitää luoda aktiivinen kuntakuva ja ottaa kuntalaiset mukaan rakentamaan tätä kylää.

Kunta pitää saada rullaamaan kuin iso teollisuustehdas.

 

Äiti, isä ja kaksi lasta istuvat kirjaston lastenosastolla.

”Tuusniemellä on oma lukio, mutta onko enää kymmenen vuoden päästä? Ryhmäkoot pienenevät, lapsia ei moneen luokkaan riitä”, pohtivat Anni Räsänen ja Jaakko Miettinen lastensa Viivin ja Henrin tulevaisuutta kirjaston lastenosastolla. 

Mitä Tuusniemi tarjoaa lapsille?

Kirjastoon lennähtää nelihenkinen perhe, isä Jaakko Miettinen, äiti Anni Räsänen sekä lapset Viivi, 5, ja Henri, 7. Isä näkee Tuusniemessä paljon hyvää:

”Luonto on kaunis ja lähellä. Satama-aluekin on hieno. Pikkukylän metkut ovat tunnistettavissa, mutta nekin lämmittävät. Olin juuri työmatkalla Helsingissä, jossa ihmisten kiireisyys on silmiinpistävää ja ahdistavaakin.

”Huonosti voivat ovat piilossa, omissa oloissaan.”

Tuusniemen sairastavuustilanne on huolestuttava. On kiinnostavaa, ettei se kuitenkaan näy katukuvassa. Vanhan ajan pultsareita ei enää ole. Omasta lapsuudestani muistan, kuinka he olivat osa raitin näkymää. Nimetkin tiedettiin. Nyt huonosti voivat ihmiset ovat piilossa, syrjäytyneinä omissa oloissaan.

Perheemme arkeen Tuusniemen huonovointisuus ei ole vaikuttanut. Tosin vuorohoidon järjestyminen lapsille oli alkuun vaikeaa. Työskentelen kaivosalalla. Vaimoni työskentelee huoltoaseman myyjänä 50 kilometrin päässä Heinävedellä.

Lasten tulevaisuus välillä mietityttää. Mitä Tuusniemellä on heille tarjota? Itse vartuin Kaavilla, ja kuljin päivittäin ammattikouluun Kuopioon. Olisin halunnut muuttaakin Kuopioon, mutta vanhemmat eivät antaneet lupaa.

Edessä on hetki, jolloin itse käyn isänä samaa ajatuspainia: laitammeko lapsemme linja-autolla kauemmas kouluun vai kelpaako ammattikoulu lähempänä.

Nämä ovat pienen paikkakunnan pulmia. Mutta, kuten vaimoni sanoo – vähemmän ihmisiä, vähemmän pahaa.”

  

Kaikki artikkelit

Avainsanat

mielenterveysmielenterveysindeksituusniemi