Jaa artikkeli
Liisa Keltikangas-Järvinen tunnetaan viisaana ja tinkimättömänä tutkijana, jonka rohkeus haastaa yhteiskunnallisia itsestäänselvyyksiä pohjaa aina vankkaan tieteelliseen tutkimustietoon. Alkuvuodesta 2026 julkaistulla Itsekkyyden aika -teoksellaan hän on saanut suomalaiset pysähtymään sen suuren kysymyksen äärelle, miksi yltiöyksilöllinen kulttuurimme saa meidät voimaan pahoin.
Pienet teot -podcastissa Mieliteon viestintäasiantuntija Sami Turunen ja Keltikangas-Järvinen pysähtyvät pohtimaan sitä, miksi maassamme ahdistus ja masennus yltyvät samaa tahtia kuin puhe tunteista lisääntyy. Keskustelussa etsitään käytännön askelmerkkejä kohti inhimillistä arkea ja pohditaan, miten tunteiden jatkuva sanoittaminen on hämärtänyt tunteiden säätelyn merkityksen, sekä miksi suurin mielenrauha löytyy loppujen lopuksi aina ihmissuhteiden vaalimisesta.
Miksi yltiöyksilöllinen kulttuurimme on saanut meidät voimaan pahoin? Nykyajassa puhutaan valtavasti itsensä toteuttamisesta, omista oikeuksista ja jatkuvasta hyvän olon tavoittelusta, mutta olemmeko hyvää tarkoittaen ajautuneet tilanteeseen, jossa yksilön horjuva minäkuva kääntyykin ihmisyyden perusolemusta vastaan?
Kokeellisen persoonallisuustutkimuksen ja suomalaisen temperamenttitutkimuksen uranuurtaja, Helsingin yliopiston psykologian emeritaprofessori Keltikangas-Järvinen haastaa tuoreella teoksellaan meidät kaikki pohtimaan nykyisen elämänmenomme nyrjähdyksiä. Kirjan saama poikkeuksellisen suuri ja sukupolvirajat ylittävä huomio tuli tutkijalle itselleen täytenä yllätyksenä.
– Kirjoittaessani selvittelin omia ajatuksiani ja nautin kirjoittamisesta, joten tämä vastaanotto tuli hämmästyksenä. Odotin, että tämä kiinnostus olisi selkeämmin rajoittunut johonkin tiettyyn ikäluokkaan, mutta siitä ovat olleet kiinnostuneet myös nuoret. Se tarkoittaa, että ongelmat ovat jo riittävän suuria ja ne kohdistuvat kaikenikäisiin, Keltikangas-Järvinen toteaa.
Pohjanmaan vahvassa me-hengessä ja kollektiivisuudessa varttuneelle Keltikangas-Järviselle ihmisen identiteetin peilaaminen yhteisöön on itsestäänselvyys. Hän muistuttaa, että äärimmäisessä yksilöllisyydessä ihminen kadottaa minuuden ja identiteetin rakennusaineet, jotka voivat syntyä vain ja ainoastaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kun yhteisön tarjoama selkänoja puuttuu, yksilö joutuu jatkuvasti määrittelemään ja analysoimaan itseään, jolloin jokainen toisella tavalla ajatteleva ihminen koetaan uhkana.
Keltikangas-Järvinen nostaa esiin hätkähdyttävän ja kriittisen havainnon nykyisestä tunnepuheesta: me puhumme tunteista enemmän kuin koskaan ennen, mutta täsmälleen samaa vauhtia ovat lisääntyneet ahdistus, masennus ja sosiaalinen paniikki. Ilmiön taustalla vaikuttaa nyky-yhteiskuntaan pesiytynyt käsitys, jota hän kutsuu vaihtoehtopsykologiaksi.
– Meillä on tullut äärettömän kapeutunut käsitys, että ainoa oikea tapa on muuttaa tunteet sanoiksi ja kertoa ne muille. Tunteista puhuminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin tunteiden säätely, joka on ihmisen mielenterveyden todellinen kivijalka. Tunteita voi käsitellä mielessään, niitä voi kirjoittaa, taiteen kautta miettiä tai joskus suorastaan siirtää syrjään.
Nykyinen vaatimus jatkuvasta tunteiden analysoinnista ja sanoittamisesta ei tutkimustiedon valossa palvele kaikkia. Professori muistuttaakin, että tunteilla on aina inhimillinen informaatioarvo, joka meidän tulisi osata lukea pelkän kokemisen sijaan. Jos tunteen viesti ohitetaan, jäädään helposti pyörimään kehää.
– Tunteesta pitäisi osata lukea se tieto, mitä se kertoo ja mitä meidän täytyy tehdä, Keltikangas-Järvinen painottaa.
Professori havainnollistaa asiaa graduohjaajalta kuulemallaan esimerkillä: jos ahdistus herää tekemättömästä työstä, graduahdistus häviää vain tekemällä sen gradun.
– Meidän pitäisi siirtyä suoraan siihen, mistä ahdistus syntyy, ja tehdä se työ. Me olemme kuitenkin siirtyneet pyörittämään niitä tunteita itsessään.
Persoonallisuustutkimuksen professori herättelee meitä näkemään myös kasvatuksessa tapahtuneen paradoksin. Kun vielä 1980-luvulla tavoitteena oli kasvattaa muut huomioon ottavia kansalaisia, lapsella oli suuri vapaus olla oma itsensä. Nykyisessä individualismin aikakaudessa ikkuna hyväksyttävälle persoonallisuudelle on kaventunut niin pieneksi, että kaikelle muotista poikkeavalle haetaan oikeutusta lääketieteellisistä diagnooseista.
Samalla olemme hyvää tarkoittaen kadottamassa käsityksen lapsuudesta suojan ja hoivan kohteena. Lapsesta on tehty itsenäinen toimija, jonka mielipidettä kysytään käsittämättömissä asioissa ja jonka odotetaan tekevän aikuisen päätöksiä. Koska lapsen pettymysten sietokyky kehittyy vain siten, että oma tahto törmää ulkoisiin normeihin ja vanhempien tahtoon, rajaton valintamaailma hämärtää kyvyn sietää frustraatiota.
Tämä lapsenomainen vaatimus jatkuvasta mielihyvästä heijastuu suoraan nykyiseen työelämään, jossa pyritään palkitsemaan hedonismia – sitä, että minulla on oltava kivaa koko ajan.
– Tässä hedonismissa on se ongelma, että kun sitä lähtee palkitsemaan, mikään ei ole riittävää. Koskaan ei pomo ole kuunnellut tarpeeksi, koskaan ei ole riittävän empaattinen, koskaan työ ei ole tarpeeksi se oma juttuni. Me joudumme tällaiseen suohon, koska hedonismissa ei ole kattoa.
Tämän päivän työelämässä puhutaan jo toksisesta onnellisuudesta, joka alkaa hämärtää realiteetteja. Keltikangas-Järvinen muistuttaa, että ihminen saa biologisesti suurimman tyytyväisyytensä siitä, kun hän asettaa itselleen tavoitteita, pinnistelee ja on sinnikäs. Pieni ahdistus ja huoli ovat ihmisen realistinen perustila, joka ohjaa meidät toimintaan ja onnistumisen elämyksiin.
Kun tutkijalta kysytään, mitkä ovat loppujen lopuksi hänelle ne elämän merkityksellisimmät ja arvokkaimmat asiat, joille omaa aikaa kannattaa pyhittää, vastaus on vuosikymmenten työn jälkeen levollisen yksiselitteinen.
– Ihmissuhteet. Ja ennen kaikkea ihmissuhteet läheisiin ihmisiin ja lastenlapsiin. Mutta ihmissuhteet kaikkiaan ja sen havaitseminen, että ihmissuhteita täytyy hoitaa ja ylläpitää. Mikä voisi elämässä olla tärkeämpää kuin se, että on läheisiä ihmisiä ympärillä?
Pienet teot ei ole yksinpuhelua, vaan kutsu yhteiseen pohdintaan. Ohjelman ytimessä on ajatus siitä, että mielen hyvinvointi rakentuu vuorovaikutuksessa. Siksi podcastin herättämät ajatukset on tarkoitettu jaettaviksi. Keskustelu jaksojen teemoista jatkuu Mieliteon sosiaalisen median kanavilla, joissa haastamme kuulijat mukaan jakamaan omia oivalluksiaan.
Mieliteko-ohjelman työ nojaa Kansallisen terveysindeksin faktoihin ja hengittää vahvasti tarinoiden kautta. Tämä podcast on tapa todeta, että kukaan ei ole mielenmaisemansa kanssa yksin. Tervetuloa mukaan siis matkalle, joka on aikasi arvoinen.
Pienet teot -podcast