Jaa artikkeli
Mitä tapahtuu ihmisen mielenmaisemalle silloin, kun yli puolet elämästä on vietetty kameroiden loisteessa ja muiden silmien alla? Me elämme ajassa, jossa suorittaminen, ulkoiset odotukset ja jatkuva valmiustila uuvuttavat henkisesti. Unohdamme usein pysähtyä kysymään, kuka oikeastaan asuu niiden roolien takana, joita arjessamme ja työssämme kannamme.
Näyttelijä Valtteri Lehtisen polku kameroiden edessä alkoi reilu vuosikymmen sitten elämän taite- ja murroskohdassa, kun hän vasta 13-vuotiaana aloitti työt Ylen Uusi päivä -televisiosarjassa. Siitä lähtien Suomen kansa on saanut seurata hänen kasvamistaan lapseksi, nuoreksi ja pian 30 vuotta täyttäväksi mieheksi. Julkisuuden ja jatkuvan ammatillisen vaatimustason keskellä varttuminen on pakottanut etsimään henkisiä suojamuureja ja rakentamaan mielen huoltovarmuutta yrityksen ja erehdyksen kautta.
– Parikymppisenä elämä oli usein hätäistä ja räpiköivää, kun murehti jatkuvasti oman uran suuntaa ja tulevaisuutta. Nyt huomaan mielenrauhaan laskeutuneen uudenlaisen itsevarmuuden ja levollisuuden. Koen, että kävi mitä kävi, se ei enää kaada minun venettäni. Jos kaikki tämä päättyisi huomenna, tiedän, että selviän kyllä.
Me elämme suoritusyhteiskunnassa, jossa arki rullaa usein automaatiolla ja kiire herkästi etäännyttää meidät siitä, mikä on todella merkityksellistä. Lehtinen huomauttaa, että teatterissa ja esiintyvässä työssä vastuu kuulijasta ja katsojasta menee loppujen lopuksi ihmisyyden ytimeen. Hän jakaa pysäyttävän tarinan omasta lähipiiristään, jossa iäkäs rouva oli lähtenyt tavallisena keskiviikkoiltana teatteriesitykseen – ja menehtynyt heti kotiin palattuaan sairauskohtaukseen. Se arkinen teatteri-ilta jäi hänen elämänsä viimeiseksi herkäksi kontaktiksi maailmaan.
Tämä tieto muutti Lehtisen suhtautumisen ammattiylpeyteen ja laatuun pysyvästi. Työpaikoilla usein kuultava marina ja väsymys saavat väistyä silloin, kun ymmärretään kohtaamisen ainutlaatuisuus.
– Meillä ei ole työssämme koskaan varaa yhteenkään löysään näytökseen tai huonoon suoritukseen. Me emme voi tietää, kuka siellä katsomossa tai ruudun takana on, ja miten suuri merkitys sillä yhdellä ainoalla illalla tai kohtaamisella hänelle on. Se on valtava, kaunis ja herkkä vastuu, joka työryhmällä aina on käsissään.
Nykypäivän vaatimusten keskellä moni meistä kärsii jatkuvasta tarpeesta tulla hyväksytyksi, mikä ajaa meidät myötäilemään ja miellyttämään muita oman itsemme kustannuksella. Lehtinen tunnistaa itsessään vahvan halun pitää huolta siitä, että kaikilla muilla on hyvä olla, mutta raja on tullut vastaan oivalluksen kautta.
Miellyttämisen kulttuurin purkaminen ja omien rajojen asettaminen alkaa siitä, että uskaltaa kohdata oman henkisen rehellisyytensä.
– Liika miellyttäminen on itse asiassa epärehellisyyttä. Jos et sanoita omia tarpeitasi tai rajoja ääneen, olet epärehellinen omille tunteillesi. Kun tämän sanan todella sisäisti, käsitykseni omista rajoista muuttui. Haluan olla rehellinen, enkä valheellisesti esittää, että jokin asia on minulle täysin kunnossa, jos se ei sitä ole. Rajojen asettaminen ja itsestä huolehtiminen ei etäännytä muita, vaan luo tilaa aidolle, turvalliselle ja kunnioittavalle inhimillisyydelle.
Pienet teot ei ole yksinpuhelua, vaan kutsu yhteiseen pohdintaan. Ohjelman ytimessä on ajatus siitä, että mielen hyvinvointi rakentuu vuorovaikutuksessa. Siksi podcastin herättämät ajatukset on tarkoitettu jaettaviksi. Keskustelu jaksojen teemoista jatkuu Mieliteon sosiaalisen median kanavilla, joissa haastamme kuulijat mukaan jakamaan omia oivalluksiaan.
Mieliteko-ohjelman työ nojaa Kansallisen terveysindeksin faktoihin ja hengittää vahvasti tarinoiden kautta. Tämä podcast on tapa todeta, että kukaan ei ole mielenmaisemansa kanssa yksin. Tervetuloa mukaan siis matkalle, joka on aikasi arvoinen.
Pienet teot -podcast