Jaa artikkeli
Anne-Kristiina Kolehmainen oli tehokkuuden perikuva, jonka kalenterissa ei ollut tyhjiä sivuja. Sitten tuli päivä, jona kello pysähtyi ja kaikki roolit riisuttiin. Tämä on matka suorittamisen sumusta mielen kirkkauteen – tarina siitä, miten hauraus kääntyi viisaudeksi ja itsemyötätunnosta tuli osa uudenlaista asiantuntijuutta.
Teksti: Sami Turunen | Kuvat: Anne-Kristiina Kolehmainen
SILLOIN KUN sanat ovat todella painavia, etäisyys katoaa. On hetkiä, jolloin tila ympärillä tuntuu tiivistyvän ja jäljelle jää vain kaksi ihmistä ja yksi jaettu, sähköistynyt todellisuus.
”Minä olin se, joka hoiti kaiken. Minä olin se, joka tiesi vastaukset, piti langat käsissään ja varmisti, että koneisto pyörii."
Anne-Kristiina Kolehmainen katsoo kohti – katse on kirkas, mutta siinä asuu eletty elämä ja matka, jota ei mitata kilometreissä vaan oivalluksissa. Hänen olemuksestaan välittyy rauha, joka ei ole syntynyt helpolla. Se on rauhaa, joka on ansaittu uskaltautumalla katsomaan syvälle peiliin. Istumme hiljaisuudessa, joka ei tunnu vaivaannuttavalta vaan kunnioittavalta. Se on tila, jossa jokainen nyanssi ja huokaus saa luvan olla olemassa.
– Minä olin se, joka hoiti kaiken. Minä olin se, joka tiesi vastaukset, piti langat käsissään ja varmisti, että koneisto pyörii, Anne-Kristiina sanoo. Hänen äänensä on vakaa, mutta siinä väreilee menneisyyden kaiku.
Tänä päivänä Anne-Kristiinan arki sijoittuu kehitysvammaisten asumisyksikköön – paikkaan, jota hän kutsuu inhimillisyyden etulinjaksi. Siellä ammattitaito ja mielen lujuus punnitaan hetkissä, joita ei voi käsikirjoittaa. Koulutus neuropsykiatrisena valmentajana ja mindfulness-ohjaajana antaa hänelle monitasoisia väyliä kohdata ihminen silloinkin, kun vuorovaikutus on haastavimmillaan.
"Sosiaali- ja terveysalalla painitaan jatkuvasti eettisen stressin kanssa. Se on se kalvava tunne siitä, ettei aika tai omat voimavarat riitä."
– Sosiaali- ja terveysalalla painitaan jatkuvasti eettisen stressin kanssa. Se on se kalvava tunne siitä, ettei aika tai omat voimavarat riitä antamaan sitä hyvää, jota toinen ansaitsisi, hän pohtii ja hänen ilmeensä vakavoituu.
Kun tilanne eskaloituu, Anne-Kristiina ei katso vain käytöstä, vaan näkee sen takana olevan ihmisen. Tämä ymmärrys on se ankkuri, joka pitää hänet tyynenä, kun ympärillä myrskyää. Hän kuvailee työtään asiantuntijuudella, joka kumpuaa syvästä läsnäolosta ja ammatillisesta kokemuksesta.
Keskustelumme aikana on hetki, jolloin Anne-Kristiina pysähtyy. Hän herkistyy ja liikuttuu kertoessaan ajasta, jolloin hän ei itsekään enää jaksanut. Se on rehellisyyden hetki: myöntää, ettei kukaan ole haavoittumaton. Hän kuvailee eleillään sitä hiljaisuutta, joka seurasi uupumusta – se oli tyhjiö, joka oli täytettävä uudella tavalla.
”Mindfulness ei ollut minulle vain harjoitus, se oli pelastusrengas. Se on olemisen vallankumous."
– Mindfulness ei ollut minulle vain harjoitus, se oli pelastusrengas. Se opetti minulle, että voin olla olemassa ilman, että teen mitään hyödyllistä. Se on olemisen vallankumous.
Anne-Kristiina havainnollistaa tätä eloisasti. Hän nostaa kätensä ilmaan ja kuvailee, kuinka hän oppi havainnoimaan hengitystään ja ympäröivää maailmaa ilman tuomitsemista. Tästä oivalluksesta on tullut hänelle niin merkittävä, että hän haluaa jakaa sitä nyt myös muille. Hänen missionsa on viedä tätä läsnäolon sanomaa eteenpäin omien verkkokurssiensa kautta, jotta kukaan muu ei joutuisi ajamaan seinään asti.
Vaikka maailma tuntuu epävarmalta, Anne-Kristiinan puheessa asuu vankkumaton toivo. Hän uskoo, että voimme oppia elämään pelkojen kanssa niin, etteivät ne lamauta meitä. Hänen oma voimaantumisensa kumpuaa hiljaisuudesta ja tietoisesta pysähtymisestä – niistä hetkistä, jolloin ei tarvitse olla asiantuntija tai auttaja, vaan vain ihminen.
"Itsensä arvostaminen ja läsnäolo on suurin lahja, jonka voit itsellesi antaa."
Mikä on se yksi konkreettinen teko, jonka jokainen voisi tehdä tänään mielenrauhansa eteen? Anne-Kristiina miettii hetken ja antaa neuvon. – Ota esiin kynä ja paperia. Kirjoita täysin rehellisesti, ranskalaisin viivoin, mikä juuri nyt pelottaa tai painaa mieltä. Kun sanat siirtyvät pään sisältä paperille, ne menettävät valtansa ja tilaa vapautuu jollekin uudelle.
Haastattelun lopussa Anne-Kristiinan silmistä loistaa aito elämänilo. Hän nostaa kätensä jälleen ilmaan, ja koko hänen olemuksensa hehkuu vapautta.
Anne-Kristiina Kolehmaisen kohtaaminen jätti jälkeensä kirkkauden, joka muistuttaa meitä siitä, että pimeimmänkin sumun läpi voi löytää perille, kun uskaltaa katsoa itseään lempeydellä. Hänen tarinansa on kutsu inhimillisempään ja tietoisempaan elämään – matka, joka alkaa siitä hetkestä, kun uskaltaa pysähtyä ja olla vain tässä.