Teksti ja kuvat: Markus Laakso
Kuopiolainen valokuvaaja Petri Damstén on voittanut synkällä taiteellaan lukuisia kansainvälisiä palkintoja ja arvonimiä. Viimeisimpänä hänelle myönnettiin kameraseurojen kansainvälisen kattojärjestön FIAP:n korkein arvonimi, jonka sai tänä vuonna kuusi kuvaajaa maailmassa.
Viime vuosikymmenellä Damsténin arki näytti huomattavasti apeammalta. Vakava masennus sysäsi hänet ensin pitkille sairauslomille ja lopulta työkyvyttömyyseläkkeelle.
Nykyään Damstén kuvittaa mielenmaisemiaan digitaalisessa taiteessaan. Mielenterveyshaasteiden rakentaminen visuaaliseen muotoon on terapeuttista hänelle itselleen, ja se luo iloa sekä lohtua tuhansille hänen taiteensa ystäville.
Petri Damstén käyttää usein kuvissaan synkeää rekvisiittaa, jota hän maustaa mustalla huumorilla.
Päivät vierivät eteenpäin. Töissä riitti tekemistä, mutta keskittyminen kävi yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi.
Työn tulokset heikkenivät. Ajatukset harhailivat.
Musta möykky sisällä kasvoi.
Petri Damstén valmistui tietotekniikan insinööriksi 1994. Hän sai heti töitä käyttöliittymien suunnittelijana ja koodarina.
Kymmenen vuotta myöhemmin hän huomasi olevansa umpikujassa ja lääkärin tarpeessa.
”Kävin terapiassa ja kokeilin lääkehoitoa, mutta en kokenut olevani työkykyinen missään vaiheessa."
”En saanut töissä enää mitään aikaiseksi. Tekeminen oli tosi kankeaa. Kysyin lääkäriltä, mitä tämä on. Sain vastaukseksi, että kuulostaa selvästi masennukselta”, Damstén sanoo.
Lääkäri määräsi Damsténille sairauslomaa. Lyhyt työtauko ei johtanut toivottuihin tuloksiin, joten sairauslomaa pidennettiin.
Sama toistui uudestaan ja uudestaan. Sairauslomat pitkittyvät viikoista kuukausiin ja lopulta vuosiin mutta vointi ei kohentunut.
”Kävin terapiassa ja kokeilin lääkehoitoa, mutta en kokenut olevani työkykyinen missään vaiheessa”, Damstén huokaa.
"Totta kai harmitti, etten pysty tekemään töitä, mutta eläkepäätös oli hirveä helpotus."
Piina oli myös taloudellinen. Ainut keino säilyä leivänsyrjässä olivat sairaus- ja työttömyyspäivärahat, jotka olivat toisensa poissulkevia, joten Damstén joutui poukkoilemaan niiden välillä. Hän ei ollut työkykyinen, mutta hänen oli ilmoittauduttava työttömäksi työnhakijaksi ja sitouduttava ottamaan vastaan mahdollisesti tarjottava työ, sillä se kuului päivärahan saannin ehtoihin. Paine lisäsi kuormittavuutta entisestään.
Viiden vuoden kärvistelyn jälkeen, vuonna 2009, hän sai vihdoin myönteisen työkyvyttömyyseläkepäätöksen. Damstén oli tuolloin nelikymppinen.
”Päällimmäinen tunne oli helpotus. Jatkuva pompottelu lakkasi. Huoli siitä, mistä saa seuraavan rahan pysyäkseen pinnalla, poistui. Totta kai harmitti, etten pysty tekemään töitä, mutta eläkepäätös oli hirveä helpotus.”
Petri Damstén ammentaa aiheita kuviinsa oman mielensä syövereistä, tummasävyisestä taiteesta ja metallimusiikista. Viimeisin palkittu sarja The Dark Room sai innoitteensa Damsténin suosikkibändin Sentencedin sanoituksista.
Petri Damstén kuvaa itseään introvertiksi. Hän ei kaipaa ympärilleen hälinää, vaan viihtyy erinomaisesti omissa oloissaan. Eläkkeelle siirryttyään hän kuitenkin tiedosti kaipaavansa muuta kuin Netflixin katselua. Jotain luovaa – sellaista, mitä hän voisi tehdä omin ehdoin ja aikatauluin.
Damsténin lanko harrasti valokuvausta, mikä antoi kimmokkeen kokeilla sitä itsekin. Se tuntui omalta välittömästi. Damstén hankki kameran ja alkoi kuvata maisema- ja miljöökuvia.
"En uskaltanut pyytää ketään kameran eteen, joten kuvasin itseäni."
”Olen aina tykännyt oppia uutta. Luin valokuvauslehtiä, katsoin YouTubesta valokuvausvideoita ja opettelin käyttämään PhotoShopia. Pikkuhiljaa alkoi tehdä mieli kuvata myös ihmisiä. En uskaltanut pyytää ketään kameran eteen, joten kuvasin itseäni. Teen niin aika paljon edelleen. Kuviini rupesi tulemaan synkempiä teemoja, jotka veivät mennessään”, Damstén sanoo.
Synkkä kuvasto kumpusi paitsi oman mielen syövereistä myös metallimusiikista ja muusta tummasävyisestä taiteesta, josta hän on pitänyt lapsesta asti.
"Kuviini rupesi tulemaan synkempiä teemoja, jotka veivät mennessään."
Damsténin tuorein kuvasarja, moninkertaisesti palkittu The Dark Room, ammensi vaikutteita eritoten edesmenneen oululaisyhtyeen Sentencedin sanoituksista. Sentencedin tekstit käsittelevät masennusta, itsetuhoisuutta ja ihmismielen karstaisimpia syövereitä suorasukaisesti, ronskia mustaa huumoria viljellen. Samaa voisi sanoa Damsténin digitaalisesta taiteesta. Teemat ovat rankkoja, mutta kuvissa on usein humoristinen pohjavire.
”Tykkään mustasta huumorista. Sisällytän sitä kuviini välillä ihan tarkoituksella”, Damstén myöntää.
"Kannattaa kokeilla eri lähestymistapoja kuvaamiseen, eikä stressata onnistumisesta. Oma tyyli löytyy lopulta luonnostaan", Petri Damstén opastaa aloittelevia kuvaajia.
Petri Damstén tekee niin sanottuja komposiittikuvia, eli teoksia, jotka rakentuvat useista digitaalisesti kuvankäsittelyohjelmalla yhdistetyistä kuvista. Hän esiintyy itse mallina kaikissa The Dark Room -sarjansa 31 kuvassa – valkoisiin vaatteisiin pukeutuneena, kasvot muumiomaiseen kääreeseen peitettynä.
Yhdessä kuvassa hän istuu jakkaralla viisi perhosveistä selässään, toisessa hän on kontallaan pää giljotiinin sisässä ja kolmannessa hän ratsastaa kynttilällä, joka palaa molemmista päistä.
"Lähestyn aihetta kuin taidemaalari: piirrän ensin luonnoksen, kuvaan tarvittavat palikat ja viimeistelen kuvan PhotoShopilla."
Teosten taustana toimii rosoinen sellimäinen huone, jonka Damstén rakensi PhotoShopilla itse ottamistaan kuvista. Muut elementit hän kuvasi erikseen kotistudiossaan. Työskentelytapa poikkeaa siis radikaalisti olettamuksesta, että kuva on valmis, kun suljin kerran räpsähtää.
”Sarjan tekemiseen meni 16 kuukautta ensimmäisestä ideasta valmiisiin kuviin. Lähestyn aihetta kuin taidemaalari: piirrän ensin luonnoksen, kuvaan tarvittavat palikat ja viimeistelen kuvan PhotoShopilla. Teen useimmiten kuvaukset olohuoneeseeni rakennetussa studiossa harmaata taustaa vasten. Pystyn tällä tavoin toteuttamaan kustannustehokkaasti ideani, joissa on usein surrealistisia piirteitä”, Damstén sanoo.
"Kuva on mietitty hyvin valmiiksi ennen kuin tartun kameraan ja rupean tekemään sitä."
Damstén nostaa käytännön esimerkiksi edellä mainitun kynttiläkuvan, Burning at Both Endsin. Hän sai idean molemmista päistä palavasta kynttilästä, joka roikkuu katosta kahleilla. Hän kuvasi ensin itsensä ratsastusmaisessa asennossa. Sitten hän kuvasi pienen palavan kynttilän, jonka hän suurensi oman hahmonsa istuinalustaksi. Lopuksi hän liitti elementit kuvan vaatimissa mittasuhteissa taustaan, jota hän oli työstänyt parin päivän työtuntien verran, ja piirsi hahmolleen varjon. Yhden kuvan rakentamiseen upposi siis kosolti aikaa, vaivaa ja työvaiheita.
”Minulla on yleensä hyvin selkeä visio siitä, millaista kuvaa lähden tekemään. Haen usein netistä kuvia ja piirrän ja hahmottelen, millaisia elementtejä siinä voisi olla. Kuva on mietitty hyvin valmiiksi ennen kuin tartun kameraan ja rupean tekemään sitä”, Damstén sanoo.
Petri Damstén rakentaa yleensä kuvauksiaan varten studion olohuoneeseensa. Siellä on syntynyt useimmat hänen palkituista kuvistaan ja kuvasarjoistaan.
Petri Damsténille omaehtoinen luova tekeminen ja siitä saadut tunnustukset ovat tehneet ihmeitä. Voisi väittää, että valokuvauksen löytäminen on pelastanut hänet vähintään tylsistymiseltä ja henkiseltä maatumiselta – ja pitänyt mielen virkeänä.
”Toki liike on edelleen aaltoilevaa: välillä menee paremmin, välillä huonommin. Keskiarvo on kuitenkin koko ajan ylöspäin. Opin jatkuvasti lisää itsestäni ja siitä, mitkä asiat ovat minulle hyviä ja mitkä huonoja. Työelämässä aikataulut, kiire ja suorittamisen pakko loivat jatkuvaa painetta ja saivat raiteiltaan. En tee juurikaan asiakastöitä, koska aikataulut ja onnistumisen paine näkyisivät heti henkisellä puolella”, Damstén sanoo.
"Opin jatkuvasti lisää itsestäni ja siitä, mitkä asiat ovat minulle hyviä ja mitkä huonoja."
Hän vertaa kuvien tekemistä terapiaistuntoon, jossa puhutaan ensin asiasta ääneen, jotta se muuttuu todelliseksi, olemassa olevaksi. Kun ongelman pukee sanoiksi, sen käsittely ja prosessointi käynnistyy, ja samalla alkaa tajuta, mistä on itse asiassa kyse.
”Pystyn purkamaan tuntojani kuviin. Asioista tulee konkreettisempia, kun ne ensin hahmottaa ja puhuu auki, ja sen jälkeen visualisoi ja toteuttaa ne kuviksi”, Damstén sanoo.
"Muiden tarinat ovat auttaneet minua, joten jaan omani, jos siitä olisi apua jollekin toiselle.”
Vaikka hän kokee itsensä introvertiksi, ongelmista puhuminen avoimesti on tuonut lohtua.
”Minua on auttanut, että olen lukenut juttuja muista masentuneista. Onneksi masennuksesta puhuu nykyään yhä useampi, eikä aihe ole enää tabu. Siksi olen itsekin halunnut puhua siitä julkisesti. Muiden tarinat ovat auttaneet minua, joten jaan omani, jos siitä olisi apua jollekin toiselle”, Damstén sanoo.
