Jaa artikkeli
Teksti ja kuvat: Katja Hedberg
Toinen tytär selviytyi huumehelvetistä, toisen taistelu syöpää vastaan jatkuu. Isä on käynyt läpi tunteiden koko kirjon surusta syyllisyyteen ja vihasta kuolemanpelkoon.
Nyt isä ammentaa voimaa toiveikkuudesta. ”Jos joku näin kovasta syöpäkamppailusta selviää, niin minun tyttäreni, sitkeä sissi”, isä sanoo liikuttuen.
”Kun oma lapsi sairastuu vakavasti, ajatukset halvaantuvat ensin kokonaan. Sitten lamaannus jatkuu tai sitä tormakoituu jatkamaan työtä ja elämää. Siinä tilanteessa on tärkeää pystyä kuuntelemaan myös omaa itseään, ja muistaa kysyä sairastuneen sisaruksiltakin, kuinka he jaksavat.”
Mieli hakee toivoa toivottomuuteenMarraskuisen iltapäivän hiipuva valo siivilöityy matalalta metsän takaa. Harmaat pilvet kuin raskas peitto peltomaiseman yllä. Juuri ennen pimeää taivaanranta on ohikiitävän hetken syvän sinistä.
Pellon reunassa seisoo mies. Liikkumatta, tyynenä. Katse paljastaa kuitenkin totuuden: surun sävyttämät vuodet ovat piirtäneet jälkensä kasvoihin. Pelko kulkee yhä mukana.
Esikoistyttären huumehelvetti on ohi, mutta lääkärin sanat syöpää sairastavan, perheen toiseksi nuorimman tyttären tilasta ovat kivettyneet syvälle kehoon:
”On syytä varautua kaikkeen, siihen pahimpaankin.”
Mies mittaa katseellaan tuttuja peltoja, isovanhempien raivaamia. Niistä on nostettu leipä kolmelle pohjoissavolaiselle sukupolvelle. Mutta nyt:
”Viljely ei enää kannata. Olenko viimeinen lenkki, joka näitä peltoja viljelee. Jos olen, olenko petturi”, mies punnitsee kipeää kysymystä.
Miehen mieli ja lumeton maa – yhtä tummia molemmat. Lähestyvän isänpäivän odottaminen on sekin keinumista tunteiden ääripäästä toiseen:
”Toinen jalkani on yhä toivottomuuden suossa”, kuuden lapsen isä sanoo.
Mutta kuten aina, ihmismieli pyrkii löytämään toivoa toivottomuuteen:
”Toinen jalka on jo löytänyt kovaa maata alleen. Yritän ajatella myönteisesti. Luotan lääketieteeseen. Ja siihen, että jos joku sairauden selättää, niin minun tyttöni, sinnikäs taistelija”, isä sanoo ja pyyhkäisee silmäkulmaansa kuivaksi.
”Yllätyin saamastani masennusdiagnoosista. En kuitenkaan hävennyt sitä. Laitoin Facebookisssa kuvaani #minäkin olen ollut terapiassa -aihetunnisteen. Sain kannustavia kommentteja ja kiitosta rohkeudestani.”
Syksyllä 2019 ison perheen isä istui psykiatrin vastaanotolla eikä uskonut kuulemaansa todeksi.
”Minulla keskivaikea masennus? Mutta eihän minulla ole päässä vikaa. Olen vain alakuloinen ja surullinen kaikesta tapahtuneesta. Jaksan tehdä työtäkin. Painan koko ajan kellon ympäri. On pakko. Lapsista ja arjesta on huolehdittava”, isä torjui saamaansa diagnoosia.
Nimeämme isän Timoksi. Hän ei esiinny oikealla nimellään eikä tunnistettavalla kuvallaan, sillä hän haluaa suojella lapsiaan ja muita läheisiään.
Timon tarina pitää silti kertoa. Se on tarina miehestä, jonka elämä heilahti radaltaan helmikuussa 2016, kun esikoistytär jäi kiinni kannabiksen käytöstä.
”Se oli shokki. Minun piti googlettaa, miten kannabista käytetään ja mitä se aiheuttaa. En tiennyt, että tulossa oli paljon pahempaa.”
Kaksi kuukautta myöhemmin, huhtikuussa 2016, perheen toiseksi nuorimmalla tyttärellä todettiin osteosarkooma, harvinainen luusyöpä.
Timon tarina on selviytymistarina, opetustarinakin.
Alkoi kova taistelu huumeriippuvuutta ja vaarallista tautia vastaan.
”Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset tunteet. Vihan, surun, kuolemanpelon.”
Timon tarina on osin myös selviytymistarina, opetustarinakin.
”Kovienkin kokemusten keskellä pitäisi pysähtyä kuuntelemaan omaa itseään ja jaksamistaan. Surusta täytyy opetella puhumaan, sillä vaikeneminen ei ainakaan helpota elämää. Kaikkein tärkeintä on rohkaistua hakemaan apua”, Timo jakaa selviytymisen siemeniä heille, jotka juuri nyt käyvät omaa taisteluaan ja yrittävät pelastua omin voimin.
Kaikki oli hyvin, kun esikoinen pääsi 16-vuotiaana Kuopioon opiskelemaan toiveammattiin. Aluksi tyttö kulki opintoihin kotoaan maaseudulta.
”Seuraavana vuonna hän muutti Kuopioon, vaikka vastustin ajatusta. Pidin häntä liian nuorena itsenäiseen asumiseen”, isä kertaa.
Tilanne rauhoittui – niin vanhemmat luulivat.
Jo ennen joulua koululta tuli viestejä lisääntyneistä poissaoloista. Kun kannabiksen käyttö paljastui helmikuussa, opettaja kutsui tytön ja hätääntyneet vanhemmat keskusteluun. Tilanne rauhoittui – niin vanhemmat luulivat.
Kesällä, kun toinen tytär oli Kuopiossa syöpähoidossa, paljastui, että esikoinen oli häädetty asunnostaan.
”Hän muutti takaisin kotiin, mutta oli rauhaton ja meno päällä koko ajan. Kaveripiiri oli täysin muuttunut.”
Syksyllä esikoinen palasi Kuopioon. Vanhemmat olivat lujilla: nuoremman tytön rankat syöpähoidot jatkuivat, ja esikoiseen sai yhteyden enää satunnaisesti.
”Tunteet liikkuivat pelon ja voimattomuuden välillä.”
Pian esikoisen tila heikentyi ja hän joutui nuorisopsykiatrian osastolle Julkulan sairaalaan Kuopiossa. Verikokeissa tytön kehosta löytyi lukematon määrä eri aineita amfetamiinista lääkkeisiin.
Tyttären passitus Julkulaan oli vanhemmille hetkellinen helpotus.
”Ainakin tiesimme, missä hän oli. Ja että hän oli hengissä. Aiemmin sydän hyppäsi kurkkuun, kun puhelin soi. Koko ajan pelotti, mitä tytölle tapahtuu.”
”Viikot olivat kaaosta, elämä selviytymistä aamusta seuraavaan. On hirveää seurata, kun oma lapsi riippuu huumekoukussa. Muistan sanoneeni, että näinköhän menetämme molemmat tytöt”, isä kertaa kovaa aikaa.
Tytön elämään tuli yllättävä, ratkaiseva käänne.
Julkulasta esikoinen pääsi Etelä-Suomeen huumeparantolaan, josta hänet poistettiin sääntörikkomuksen takia. Pian tämän jälkeen tytön elämään tuli yllättävä ja ratkaiseva käänne raskauden myötä. Nyt, 23-vuotiaana, hän on kolmevuotiaan terveen pojan raitistunut äiti, joka opiskelee uuteen ammattiin.
”Nyt tyttäreen voi taas luottaa. Opiskelumotivaatio on eri luokkaa kuin 16-vuotiaana. Hän on kasvanut aikuiseksi”, isä sanoo.
Kun Timo puhuu syöpää sairastavasta 13-vuotiaasta tyttärestään, ääni välillä nousee innostuksesta, välillä sortuu liikutuksesta.
Emme kerro tytönkään oikeaa nimeä, vaan kutsumme häntä Sofiaksi.
Sofialla on erikoinen taito, jonka myötä isä kutsuu häntä kanakuiskaajaksi.
”Meillä on kymmenkunta kanaa ja kukko. Tyttö kesyttää hetkessä kanan kuin kanan. Se on ihmeellistä.”
”Ei ole estettä, jota tyttö ei olisi ylittänyt.”
”Hän on pienestä asti ollut erilainen kuin muut lapsemme, sitkeä sissi. Sellaista estettä ei ole, jota hän ei olisi ylittänyt”, isä sanoo.
Sofia sairastui seitsenvuotiaana osteosarkoomaan, joka vuosittain todetaan noin viidellä alle kymmenvuotiaalla. Yleensä tätä luusyöpää sairastavat ovat yli 60-vuotiaita.
Ensin Sofia sai kolme kuukautta sytostaattihoitoja, jonka jälkeen hänelle tehtiin olkapääleikkaus.
”Oli lähellä, ettei kättä jouduttu amputoimaan. Sitten sytostaatteja annettiin vielä seitsemän kuukautta.”
Kuopion yliopistollisesta sairaalasta tuli Sofian koti pitkäksi aikaa. Koko kakkosluokka meni sairaalassa.
Leikkaus onnistui, samoin hoidot. Kaikki näytti hyvältä neljän vuoden ajan.
Kunnes tuli viime maaliskuu.
”Mieli on ollut tumma, mutta onneksi on liikunta. Olen pystynyt purkamaan pahaa oloani ja pelkojani lenkillä, jumpassa ja kuntosalilla.”
Sofian käynti Kysissä viime helmikuussa oli rutiinikontrolli, joita on neljästi vuodessa. Mitään ikävää ei löytynyt.
Maaliskuussa Sofialle tuli rintakipua: aggressiiviset syöpäkasvaimet olivat kasvaneet nopeasti, nyt keuhkojen alueelle. Hetken näytti, ettei tytön pelastamiseksi ole mitään tehtävissä.
Pelko palasi isän arkeen. Aamut alkoivat taas tulla ennen nukahtamista, eikä lääkärin ennuste luvannut hyvää.
”Hän sanoi, että tilanne on paljon huonompi kuin ensimmäisellä kerralla. Että kaikkeen täytyy varautua, siihen pahimpaankin.”
Nyt voi vain odottaa. Ja toivoa.
”Jo tyttären ensimmäinen sairastuminen hoitoineen oli hirveää aikaa. Ja nyt taas. Välillä pelkään, välillä olen vihainen. Eikö tämä ole jo liikaa yhdelle lapselle.”
Sofia leikattiin Helsingissä toukokuussa. Uusi leikkaus tehtiin lokakuun lopussa Tampereella, jossa on viimeisintä osaamista uusiutuvista syövistä. Leikkaus onnistui hyvin. Tyttö on jo päässyt pois sairaalasta.
Nyt voi vain odottaa. Ja toivoa.
”Sofialta kysytään taas taistelijan luonnetta. Toivottavasti hän selättää tämänkin vastuksen.”
Timo arvelee, että perheen muut lapset ja viljelijän työ ovat kantaneet hänet vaikeimpien hetkien yli.
”Aivoissa on vuosia ollut valtava mylläkkä, mutta tienestin saamiseksi arkea on pitänyt pystyä pyörittämään.”
Kun vaikeudet vaikuttivat myös parisuhteeseen ja johtivat avioliiton kariutumiseen, Timo rohkaistui hakemaan apua perheneuvolasta.
”Keskustelut perheneuvolassa auttoivat.”
”Tyttöjen sairaudet kasvoivat sisälläni mustaksi möykyksi. Minun oli pakko päästä puhumaan tilanteesta jonnekin. Keskustelut perheneuvolassa auttoivat paljon.”
Reilut kaksi vuotta sitten Timo sai Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen Välitä viljelijä -projektin kautta lisää tukea ja ohjauksen psykiatrin vastaanotolle.
”Itse en olisi ymmärtänyt hakeutua terveydenhuoltoon. Oman itseni kuuntelu jäi, kun yritin vain selvitä arjen haasteista.”
”Tuttavani oli jo aiemmin kysynyt, olenko masentunut. Kielsin jyrkästi, vaikka paine oli jatkuvaa.”
Diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta yllätti Timon. Lääkehoito ei auttanut, mutta nyt takana on vuosi kuntouttavaa psykoterapiaa.
”Kokemus on erittäin hyvä. En uskalla ajatella, mikä tilanteeni olisi ilman terapiaa. Olen päässyt käsittelemään huoliani ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsee. Elämän pienet ja isot asiat ovat asettuneet oikeaan mittakaavaan.”
Timo sanoo vihdoin oppineensa olemaan myös armollisempi itselleen.
"Opin vihdoin olemaan armollinen itselleni."
”Koin pitkään tyttäreni huumeriippuvuudesta syyllisyyttä ja häpeää. Pohdin, mitä tein vanhempana väärin, kun näin kävi. Koin epäonnistuneeni isänä ja häpesin, vaikka tiesin, ettei huumeisiin sortuminen katso perhetaustaa tai yhteiskuntaluokkaa.”
Timoa huolettaa, kuinka nopeasti väärä kaveripiiri voi imaista mukaansa nuoren, ja kuinka helppoa maaseudullakin on saada huumeita.
”Niin pientä kylää ei ole, etteikö joku tunne huumeiden välittäjää. Nuorten alkoholin käytön sanotaan vähentyneen. Mutta huumeiden käyttö on lisääntynyt, eivätkä vanhemmat välttämättä huomaa mitään, ennen kuin on myöhäistä.”
Taaksepäin katsoessa Timo näkee asioita, joita olisi voinut tehdä toisin.
”Puhumattomuus oli varmasti yksi syy avioeroon. On helpompi puhua lapsen syöpäsairaudesta kuin lapsen huumeriippuvuudesta”, hän pohtii.
Puhumattomuuden hän arvelee selittävän myös sitä, miksi Pohjois-Savossa on mielenterveyden ja päihteiden käytön ongelmia enemmän kuin muualla maassa.
”On helpompi tarttua pulloon, kuin puhua ongelmista.”
”On helpompi tarttua pulloon, kuin puhua ongelmista. Pullo on kaveri, joka tuo lohtua ja siirtää pahaa oloa.”
Timo uskoo myös lähihistoriamme heijastuvan mielenterveysongelmiin.
”Sodan runtelema sukupolvi siirsi traumaansa lapsilleen, joista myös tuli rikkonaisia. He puolestaan ovat kasvattaneet minun sukupolveni. Ehkä meidän lapsemme ovat sukupolvi, joka katkaisee sodan synnyttämän osattomuuden ketjun ja oppii puhumaan kipeistäkin asioista ilman häpeää.”
Tulevaisuudessaan Timo näkee paljon kysymyksiä ilman vastauksia. Maanviljely on rakas työ, joka ei kuitenkaan enää tuo tarpeeksi leipää pöytään.
”Kaikki viljelijät ovat kovan paineen alla. Tuotantokustannukset nousevat, mutta tulot eivät.”
”Olen viisikymppinen. Iän puolesta ehtisin tehdä vielä jotain uutta. Hoitoala kiinnostaa. Nuorena pohdinkin sairaanhoitajan uraa. Lähdin silti opiskelemaan puutarhuriksi ja agrologiksi.”
Timo asuu lapsuudenkodissaan. Pihapiirin navetta, perunakellari ja koneliiteri henkivät arvokkaita muistoja. Uranvaihtoa hidastaa tieto siitä, kuinka paljon vanhemmat ja isovanhemmat ovat ponnistelleet tilan eteen.
”Se on omanlaisensa painolasti. Saanko ymmärrystä, jos jätän viljelykset ja lähden uudelle uralle.”
Nykyhetkeä puntaroidessaan Timo tunnustaa tunteidensa kulkevan vuoristorataa. Välillä pää on pilvissä:
”On huikeaa, että vaikeiden aikojen jälkeen olen tavannut uuden, ihanan ihmisen. Meitä yhdistävät kovat kokemukset, tutustuimme siis onnettomien tähtien alla.”
Epätietoisuus Sofian kohtalosta pelottaa.
”Elämän karvas maku on tallella.”
Kuusi lasta, kaikki yhtä rakkaita.
Siksi isänpäiväkin synnyttää monenlaisia tunteita. Kaikki lapset – jo omillaan asuvat 23-vuotias tytär ja 19-vuotias poika – sekä 17-, 15-, 13- ja 10-vuotiaat tytöt ovat paikalla juhlistamassa isää.
Timo tosin herää isänpäivänäkin, joka sunnuntaiseen tapaan, kuudelta. Viljelijän työ ei kysy, onko arki vai pyhä.
Mutta myöhemmin iltapäivällä koko perhe nauttii yhdessä juhlavan isänpäivän aterian.
Timo ei arvuuttele etukäteen, kuinka lapset – kaikki kuusi yhtä rakasta – häntä mahtavat muistaa. Paras mahdollinen isänpäivän lahja ei ole käärittävissä lahjapaperiin.
Mutta mielessä se on, koko ajan. Että Sofia toipuisi. Tämä kanakuiskaaja. Sinnikäs taistelija. Sitkeä sissi.