Jaa artikkeli
Yli kolme vuosikymmentä suomalaisen median ytimessä aktiivisena tekijänä vaikuttanut ja mielen rakenteita opiskellut Anna Perho tietää, että henkistä kuormitusta ei ratkaista pelkillä teorioilla. Monipuolinen median moniottelija ja yritysvalmentaja haastaa meidät riisumaan ajankäytön illuusiot, asettamaan jämäkät rajat ja suuntaamaan energiamme siihen, mikä reaalimaailmassa tuottaa tyyneyttä ja selkeyttä.
Teksti: Sami Turunen | Kuvat: Helianna Malinen & Laura Hiltunen
ANNA PERHON kanssa keskustellessa huomaa nopeasti siirtyvänsä pintakuohuista suoraan sinne, missä asioilla on todellista painoarvoa. Takana on yli 30 vuotta aktiivista työtä kirjoittamisen ja ihmisten parissa, mutta hänen ajattelussaan asuu ihminen, joka ei suostu kiipeämään norsunluutorniin. Perho puhuu mieluummin siitä, mitä tapahtuu reaalitodellisuudessa, kun kädet työnnetään syvälle multaan.
"Kahdeksan kertaa kymmenestä ahdistaa, saanko sanottua sen, mitä aavistan ajattelevani."
Tämä pitkä urakaari tarjoaa harvinaisen kirkkaan peilin nykyajan pirstaloituneelle huomiolle. Perho on nähnyt median kehityksen perinteisistä, saksilla leikatuista ja liimatuista kirjapainovedoksista aina nykyiseen sekuntitahtiseen digitaaliseen aikakauteen saakka. Hänen mukaansa median perustehtävä ei ole muuttunut, vaikka tekninen ympäristö on mullistunut.
– Tekninen muutos on ollut raju. Nykyään kaikki media on joka ikinen sekunti ihmisen puhelimessa. Sellaisen sisällöllisen pikaruuan tuottaminen on nopeutunut älyttömästi, ja tekoäly vauhdittaa sitä vielä entisestään, Perho pohtii.
Silti luova prosessi ja kirjoittamisen ydin ovat pysyneet ennallaan. Tyhjä digitaalinen kanvaasi herättää kokeneessakin tekijässä yhä saman tutun, pakottavan tunteen.
– Kahdeksan kertaa kymmenestä ahdistaa, saanko sanottua sen, mitä aavistan ajattelevani. Välillä se käy vähän nopeammin ja välillä hitaammin, mutta näillä kilometreillä olen oppinut jo luottamaan siihen, että sisältö syntyy, vaikka heti ei tuntuisi helpolta, Perho kuvailee luovaa prosessiaan.
Perho kirjoittaa edelleen samalla sinnikkyydellä kuin uransa alussa: yrittäen tarkastella maailmaa yllättävästä näkökulmasta, tieteeseen ja faktoihin nojaten. Sitä suuremmalla syyllä häntä turhauttaa nykyistä mediakenttää vaivaava älyllinen laiskuus ja itsetarkoituksellinen provokaatio, johon laadukkaatkin mediat toisinaan sortuvat. Klikkiotsikot saavat kokeneen journalistin mietteliääksi.
– Kun perinteinen media kärvistelee valtavassa rahapulassa, se sortuu tekemään juttuja mitättömistä kohuista ja vastakkainasetteluista, joista syntyy itseään ruokkiva kierre. Miksi kukaan maksaisi mediasta, jos se rahalla tehty sisältö on samaa, mitä ihmiset tuottavat maksutta vaikkapa sosiaaliseen mediaan?
Yritysvalmentajana Perho tuntee mielen rakenteet, DiSC-profiilit ja vaikkapa jungilaisen analytiikan perusteet, mutta hän suhtautuu teorioihin terveellä varauksella. Jos pelkkä tieto riittäisi muuttamaan ihmisen elämän, maailma olisi ollut valmis jo aikoja sitten. Opit muuttuvat lihaksi vasta tekemisen ja kokemusten reflektoinnin kautta.
"Ei se puutarha sillä tule kuntoon, että minä luen talven puutarhakirjoja sohvannurkassa."
Tästä Perholla on elävä, kouriintuntuva esimerkki omasta arjestaan. Korona-aikaan hän hankki perheineen vanhan maatilan päärakennuksen, jonka upea puutarha oli ollut hoitamattomana ja villiintyneenä yli kuusikymmentä vuotta. Amatöörinä hän aloitti kunnianpalautusurakan.
– Ei se puutarha sillä tule kuntoon, että minä luen talven puutarhakirjoja sohvannurkassa, vaan se tulee sillä, että otan pienen lapion ja kottikärryt ja menen huhkimaan sinne. Nyt kun minulla on kolmas vuosi menossa, ymmärrän jo vähän enemmän siitä, mikä toimii. Ihminen on vangittu tähän todellisuuteen, missä suurin osa asioista oikeasti tapahtuu esineiden ja tekojen maailmassa.
Tässä piilee myös Perhon suurin huoli tekoälyn aikakaudella. Jos ulkoistamme kaiken oppimisen ja ponnistelun koneelle, riisumme ihmisyydestä sen suurimman ilon aiheen ja liikkeessä pitävän voiman. Luonnossa kaikki tähtää kasvuun, ja sama koodi on rakennettu meihin.
– Tylsistyminen ja merkityksettömyys tuottavat aivan samanlaista oirehdintaa kuin burnout, ja se on ihmiselle tuhoisaa, jos meillä ei ole tietoisesti hankittuja vaikeuksia, kuten vaikkapa sitä oppimista ja ponnistelua. Vaikeudet pitävät ihmisen järjissään, niin kauan kuin ne eivät ylly kohtuuttomiksi.
Kun puhe kääntyy työelämän jaksamiseen ja työhyvinvointiin, Perho haluaa kiinnittää huomion kokonaisuuteen erillisten lokeroiden sijaan. Hänen mielestään nykymaailmassa asioita lähestytään usein aivan liian monimutkaisesti, kun elämä jaetaan keinotekoisesti erillisiin siiloihin.
"Harva asia stressaa meitä niin paljon kuin tärkeät tekemättömät työt."
– Me olemme vuorokauden ympäri toimivia keho-mieli-olentoja. Jos valvon kotona kaikki yöt, olen koko ajan puhelimella, en liiku ja ihmissuhteet ovat huonossa kunnossa, niin ei se voi olla heijastumatta sinne työpaikalle. Eikä työpaikan tarvitse olla mikään terapiakeskus voidakseen olla hyvä työpaikka.
Onnellisuuden pakonomaisen tavoittelun sijaan Perho peräänkuuluttaa sanaa tyyneys. Kyse on kyvystä säilyttää selkeä mieli silloinkin, kun paineet organisaatiossa kasvavat. Se vaatii ammatillista kypsyyttä ja jämäkkyyttä erottaa olennainen epäolennaisesta.
– Valmennan paljon ajanhallintaa, ja huomaan kerta toisensa jälkeen ihmisten kyvyttömyyttä tai uskalluksen puutetta erottaa tärkeät ja vähemmän tärkeät asiat toisistaan. Koko työpäivä saattaa mennä sähköpostien lukemiseen, kun oikeasti pitäisi tehdä jotain aivan muuta
– Harva asia stressaa meitä niin paljon kuin tärkeät tekemättömät työt. Jos se tärkeä asia jää aina turhemman jalkoihin, se rapauttaa hyvinvointia nimenomaan. Ihmiset valittavat esimerkiksi paljon turhista kokouksista, mutta jos se kokous on turha, niin miksi sinne mennään? Miksi ei sanota ei?
Perhon resepti riittämättömyyden tunteen kanssa kamppailevalle ihmiselle on armollinen: suurimman osan elämän asioista voi ja saa tehdä ”kutosen-seiskan tasolla”. Vain ne todella arvokkaat asiat vaativat erinomaista suoritusta, ja niitä on loppujen lopuksi lautasellamme aika vähän. Myös sanaan pakko kannattaa suhtautua valmentajan mukaan varauksella.
– Kun kuulee itsensä sanovan, että on pakko, niin voi kysyä, onko se todella totta. Me kerromme itsellemme niin paljon tarinoita, jotka eivät ollenkaan pidä paikkaansa. Aika harva asia on pakko tai tyystin välttämätön juuri nyt.
Vaikka sosiaalinen media on demokratisoinut viestintää ja normalisoinut mielenterveysongelmista puhumista tavalla, josta Perhon omassa nuoruudessa ei osattu uneksiakaan, on kolikolla synkkä kääntöpuoli. Meillä on enemmän tietoa ja yhteyksiä kuin koskaan, mutta silti murehdimme yhteisöllisyyden katoamista. Ihmiset ovat yksin.
Perho uskoo, että ratkaisut tähänkin löytyvät käytännön toiminnan kautta. Hän nostaa esiin Outi Airolan kirjan Äiti Airolan parempi maailma, joka teki häneen hiljattain valtavan vaikutuksen kuvauksellaan Kokkolaan rakennetusta yhteisöstä, jossa pitkäaikaistyöttömät kunnostavat vanhoja hirsitaloja.
– Siinä käytännössä ja toiminnan avulla ratkotaan ongelmaa, ja erittäin pienellä rahalla. Se, millaisilla avustuksilla hän on saanut tuollaisen porukan siellä pyörimään ja kuinka paljon sitä hyvinvointia juuri se tuottaa, kannattaisi mallintaa. Soisin, että vaikkapa poliitikot ja muut vaikuttajat lukisivat sen kirjan ja oivaltaisivat siitä jotain. Se, miten hyvältä tuntuu kuulua johonkin porukkaan ja tehdä yhdessä hyvää on myös terveen työnyhteisön ja ylipäätään työnteon idea: autan muita osaamisellani, ja saan siitä palkaksi paitsi rahaa, myös ihmiselle luovuttamattoman tärkeää kuulumisen tunnetta.
Myös toimivassa vuorovaikutuksessa palataan lopulta perusasioiden äärelle: uteliaisuuteen, kuuntelemiseen ja toisen arvostamiseen silloinkin, kun ollaan isosti eri mieltä yhteiskunnallisista teemoista.
– Kuunteleminen on itsellenikin vaikea asia, Perho myöntää suoraan. Suomalaiseen viestintäkulttuuriin hän kaipaa muutenkin enemmän neutraalia, kuuntelevaa tilaa jatkuvan tuohtumisen ja polarisaation sijaan.
– Jos haluat, että ihmiset pitävät sinusta, ole itse hiljaa. Kun joku tulee valittamaan, ettei jokin toimi, tämä kysymys on mielestäni aina erittäin hyvä: mitä haluaisit tähän tilalle? Kerro siitä, mikä olisi hyvää. Se on yllättävän vaikea kysymys, koska meidän aivomme ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita negatiivisista asioista. Me olemme erittäin hyviä valittamaan, emmekä tule välttämättä edes ajatelleeksi sitä, mitkä seikat ovat niitä, joihin voisi itse vaikuttaa.
Lopuksi Anna Perho jakaa kolme jämäkkää ja käytännöllistä arjen tekoa, joilla yksin puurtava tai riittämättömyyden tunteen kanssa kamppaileva ihminen voi ottaa kalenterinsa haltuun ja rauhoittaa hermostoaan: