Toivoa on, syvässäkin pimeydessä sohvan pohjalla

Teksti ja kuvat: Katja Hedberg 

Kuopiolaisen Päivi Partasen elämä on pysäyttävä tarina siitä, kuinka masennus vie voimat, pimentää päivät ja pudottaa kuukausiksi vuoteen pohjalle.

Mutta myös siitä, että toivoa on, syvimmässäkin pimeydessä.

Tarinan tuorein jakso lupaa hyvää: elämännälkä, onnistunut hoito ja tehokas terapia auttoivat kuntoutumaan. Partasen elämässä on taas värejä ja merkitys. Iso unelmakin.

Hyvän tarinan tapaan kertomuksessa on opetus, josta Partasen mielestä ei saa vaieta:

”Mielenterveys koskee meitä jokaista. Siitä pitää riisua salailu, huonommuuden tunne ja leimaaminen. Ei kukaan sano syöpäpotilaallekaan, että oletpa heikko vässykkä, kun tuommoiseen sairastuit.”

Tämä on kuopiolaisen Päivi Partasen tarina. Hän halusi ja jaksoi kertoa tarinansa, jotta ymmärryksemme mielenterveydestä laajenee. Partanen ei ole jutun valokuvissa, koska kuvattavana olemiseen voimat eivät juuri nyt riittäneet. 

”Syö omena ja mene lenkille.

Montako kertaa sain tuon ohjeen? Valitettavasti se ei auta toipumaan masennuksesta. Eikä tuo voimia siihen aamuun, kun rinnan päällä on tuhat kiloa ahdistusta ja nousu vuoteesta painon alta on mahdotonta.

Muistan aamun, kun painolasti naulasi minut vuoteeseen ensimmäisen kerran. Taustalla oli masennusta ja uniongelmia. Voimat olivat vähissä, mutta sinnittelin. Minä, tunnollinen suorittaja.

”Enhän voinut ilmoittaa esihenkilölleni, etten pääse sängystä ylös.”

Minun piti lähteä töihin, mutten pystynyt liikkumaan. En vielä tiennyt, että tällaista on syvän masennuksen vaihe. Hätäännyin ja hämmennyin: enhän voi ilmoittaa esihenkilölleni, etten pääse sängystä ylös.

Soitin ja sopersin jotain migreenistä tai vatsataudista. Olin täydellisen voimaton ja huolissani, ja jouduin vielä valehtelemaan esihenkilölleni.

Minua pelotti – mitä minussa tapahtuu?

Hätävalheella selvisin eteenpäin muutaman päivän. Sitten oli pakko mennä lääkäriin.

Päivät ja kuukaudet usvan peitossa

Jos et ole kokenut masennusta, et tietenkään ymmärrä, että joskus jo meno suihkuun on kerta kaikkiaan liikaa vaadittu.

Masennus maalaa päivät sumulla. Jo yöllä tietää, että aamulla patja imaisee sisäänsä eikä ylösnousu onnistu. Päässä takoo toive, että kunpa kukaan ei enää ikinä vaatisi minulta mitään.

Voimien katoaminen on pelottavaa. Minulla pelkoon ei onneksi liittynyt itsetuhoisuutta. Elämännälkäni on pelastanut minut, monta kertaa.

”Hortoilu sohvalle kohensi oloa. Olen sentään noussut!”

Välillä kyllä epäilin, nousenko tästä enää. Huonoina kausina haahuilin puoli vuotta kotona virttyneessä yöpaidassa. Ei ajatustakaan, että jaksaisin ovesta pihalle.

Uniongelmat pahenivat. Nukuin koko ajan, tai en ollenkaan.

Jos jaksoin kävellä vessaan, nojasin hampaita pestessä pesukoneeseen – etten kaatunut.

Hortoilu sohvalle kohensi oloa. Olen sentään noussut!

Välillä katkeroiduin: Miksi elämäni on tämmöistä? Eikö tämä ikinä lopu? Olen sentään ihminen, joka aiemmin hoiti työnsä ja piti kodin siistinä. 

Tyttö joka hukkasi itsensä

Aikuisena olen ymmärtänyt, että sairastuin masennukseen jo pikkulapsena.

Uniongelmat alkoivat viiden ikäisenä. Nukkumaanmeno pelotti. Pelkäsin kuolemaa. Pohdin hautajaisiani ja mietin itkien, tuoko kukaan haudalleni kukkia.

Lapsuudenkodissani oli raskas tunnelma ja ankara kasvatus. Vanhemmilla oli koulumenestyksestäni toiveita, jotka tehtiin selväksi. Kymppi ei riittänyt. Eikö tullut plussaa päälle?

Purin pahaa oloani suorittamiseen, sillä siitä palkittiin. En tiedä, kenelle todistin osaamistani eniten. Vanhemmilleni? Vai sittenkin itselleni?

Tiesin vain, että piti olla kaikista paras. Kaikessa.

Kierre syveni. Vauhti kiihtyi.

Lopulta kadotin itseni.

Jo koulutie johti harhaan

Alakoulussa oli helppoa olla hyvä. Yläkoulussa huomasin, että täällä on muitakin yhtä hyviä. Jopa parempia.

Kun seiskaluokalla jouduin koulukiusatuksi, kaikki romahti. Ajatukseni kääntyivät päälaelleen: Jos en voi olla luokan paras, voin yhtä hyvin olla huonoin.

Löin opinnot lekkeriksi. Kukaan ei kuitenkaan ihmetellyt, miksi menestykseni romahti. Opettajat pitivät minua tottelemattomana. Vanhempani haukkuivat laiskaksi.

”Valmistuin 19-vuotiaana, huippupapereilla.”

Tunsin vahvasti, että vanhempani häpesivät minua. Mutta eivät kysyneet, mikä minua vaivaa.

Ysiluokan jälkeen en halunnut jatkaa mihinkään kouluun, mutta oli pakko.

Päädyin ammattiopistoon opiskelemaan lähihoitajaksi. Suuntauduin lastenhoitoon ja kasvatukseen ja kiinnostuin alasta. Opiskelu sujui.

Valmistuin 19-vuotiaana, huippupapereilla. Heti sen jälkeen maailma petti altani. Romahdin: fyysisiä kiputiloja, lämpöä joka päivä.

Lapsuudesta tutut synkät ajatukset palasivat. Kuolemanpelko asettui kehooni. Ja mieleeni.

En kyennyt vuoteen työelämään.

Ylös ja alas, aaltojen mukana

Kukaan ei silloin 1990-luvulla oivaltanut, että ahdistukseni oli psyykkistä. Minua kyllä tutkittiin. Somaattisten testitulosten mukaan vointini oli erinomainen.

Kuolemanpelkoni vain ei hellittänyt. Olin työkyvytön. Miten mennä töihin, kun vakava tauti saattaa kaataa minut päivänä minä hyvänsä?

Hoitamattomat oireet ja pelot nakersivat sisälleni ja itsetuntooni haavan. Tein mitä tahansa, olin epävarma.

Aloitin kouluja ja keskeytin opintoja. Stressi ja suorituspaineet olivat liikaa. Halusin jälleen olla se paras. 

”Ja eräänä aamuna tapahtui ihme.”

Voimien välillä palauduttua opiskelin ammattikorkeakoulussa sosionomiksi ja yliopistossa esi- ja alkuopettajaksi. Pärjäsin taas, sain hyviä arvosanoja ja oloni koheni – ehkä en olekaan luuseri.

Valmistuin 2003 ja työskentelin päiväkodeissa varhaiskasvatuksen opettajana. 

Mutta kolhut itsetunnossa pysyivät. Aamuisin saatoin ajatella, etten ole mitään enkä osaa mitään.

Sukelsin usein, syvälle. Elämä oli epävarmaa, kivuliasta aaltoilua.

30-vuotiaana sain ensimmäisen masennusdiagnoosin – lopulta syy sille, mikä minua vaivaa. Se helpotti.

Tottelin lääkäreitä ja söin kiltisti määrätyt lääkkeet. 

Ja eräänä aamuna tapahtui ihme. Paino rinnassa keventyi ja tunsin, että minä jaksan. Tunteiden vyöry säntäili rinnakkain ja lomittain ja täytti koko kehoni.

Mutten tiennyt, että pahin rumba oli edessä.

Sisällä huusi armoton piiskuri

Kun pitkästä aikaa oli voimia, minulle kävi, kuten usein käy.

Poltin itseni loppuun. Monta kertaa. Kun olisi pitänyt edetä varovasti ja pikkuhiljaa, spurttasin ja olin töissä se ahkerin ja tunnollisin tekijä. Kun joku sairastui, minä jäin ylitöihin.

Suorittajaminäni oli saapunut paikalle.

Kohta olin taas sängyn pohjalla. Puolet vuodesta töissä, puolet saikulla, sillä en hallinnut tekemiseni rajoja.

”Suorittajaminäni oli saapunut paikalle.”

Juuri rajattomuus aiheuttaa uupumusta ja masennusta. Ja minä olin itseäni kohtaan tiukka piiskuri. 

Siinä mielessä olin onnekas, että sain monessa työpaikassa ihania työkavereita. He tiesivät, millainen ihminen oikeasti olen ja ymmärsivät poissaoloni. Silti tuntui, että sairastamiseni oli heidän pettämistään.

Koin, että olin sairauslomieni vuoksi myös työnantajien silmissä epäluotettava. 

”Onneksi muut työntekijät ovat ahkeria”, he sanoivat. 

Sairastamiseni oli heille rankkaa. Silti kommentti satutti. Välillä tosin taisin tarkkailla ihmisten reaktioita liiankin herkästi.

Sen taidon osaan. Opinhan pienestä asti aistimaan vanhempieni tunteet ja toimimaan niin, etten aiheuttaisi vaikeuksia.

Mistä syntyy ihmisen arvo?

Diagnooseja tuli lisää. Lievä masennus, keskivaikea, vaikea. Huojuin syvän masennuksen kourissa kolmivitosesta nelikymppiseksi.

Olon vähänkin kohennuttua palasin töihin. Viisi kertaa lähdin toiveikkaana ammatilliseen kuntoutukseen. Joka kerta kuntoutus keskeytyi jossakin vaiheessa romahtamiseeni.

Jokainen epäonnistuminen pudotti syvemmälle alakuloon, muttei poistanut pakkomielteistä ajatustani:

”Kun vain selviän töihin, minulla on edes joku arvo ihmisenä.”

Kun vain selviän töihin, minulla on edes joku arvo ihmisenä.

Ylitunnollinen asenteeni työntekoon hidasti, haittasi ja mitätöi kuntoutumistani – kunnes Kelan sopeutumisvalmennuskurssilla kuulin psykologin avainsanat:

”Sinun täytyy ensin olla elämisen kunnossa, ennen kuin voit edes ajatella töihin menoa. Työ ei ole elämässä ainoa tavoiteltava asia.” 

Kommentti avasi eteeni uuden näkymän. Mehän arvotamme toisemme vahvasti työn kautta. Kun tapaamme tutun pitkästä aikaa, kysymme ensimmäisenä, missä olet töissä.

Miksemme kysy, kuinka voit?

Meni silti pitkään hyväksyä ajatus, etten voi arvottaa itseäni vain työn kautta. Että tärkein tavoitteeni on elämisen tasapaino. 

Terapiaan ei niin vain mennä

Viimeisen työpäiväni tein kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen elämääni on kuulunut vuosia erikoissairaanhoitoa sekä useita erilaisia terapiajaksoja.

Vaativan kuntoutumismatkani myötä pelastuin takaisin elämään ja löysin itsestäni uuden version ihmisenä.

Kuinka selvisin? Siihen on kolme syytä.

”Pystyin rakastamaan itseäni sen verran, etten antanut periksi.”

Syvimmänkin lohduttomuuden hetkinä säilytin elämänjanoni ja pystyin rakastamaan itseäni sen verran, etten antanut periksi. Järki luisti, sohvan pohjallakin.

Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisena tiesin, millaista hoitoa on tarjolla. Toipumiseni on vaatinut moniammatillisen erikoissairaanhoidon rinnalle terapiamuotoja, joihin pääsy ei ole itsestään selvää. Moni ei osaa tai jaksa vaatia niitä, minä osasin ja jaksoin.

Pääsin esimerkiksi dialektiseen käyttäytymisterapiaan, jossa opin läsnäoloa ja tunnetaitoja. Sitä, etten juutu vaikeisiin ja katkeriin tunteisiin. Ja sitä, miten tärkeää on osata nauttia hyvästä aamukahvista ja kauniisti katetusta aamupalasta.

Arkisia asioita, mutta minulle mullistavan uusia.

Käänteentekevää olivat myös Kelan sairauskohtaiset sopeutumisvalmennuskurssit. Siellä olivat taitavat psykologit, lääkärit ja terapeutit. Ja se tärkeä, vertaistuki.

Vaikka kuntoutuminenkin oli minulle pitkään suorittamista, oivalsin, etten ole ainoa masennuksen murjoma. Kukaan ei kauhistellut minua eikä pitänyt epäonnistujana.

Vertaistuki antoi toivoa, valoa, voimaa, yhteenkuuluvuutta ja uskoa siihen, että jonakin päivänä voisin itse olla elämässäni kuskin paikalla.

Ymmärsin myös, että kuntoutuksen onnistuminen on eniten kiinni itsestäni. Terapeutti ei paranna eikä valitse puolestani ruokavaliota, elämäntapoja eikä kaveripiiriä. 

Vihaa ja katkeruuttakin tarvitaan 

Eräällä terapiakäynnillä kysyin hoitajalta, saanko vihata vanhempiani.

”Saat”, hän sanoi.

Pidin pitkään tätä vihaa sisälläni. Kun olin riittävän vahva purkamaan sitä, äitini oli jo muistisairas. Vasta hiljattain olen kertonut muistojani isälle. Hän kuuntelee, muttei kykene kommentoimaan kokemuksiani.

Näen nyt, että vanhempani pelasivat saamillaan korteilla. Ymmärryksen myötä vihani ei ole enää niin terävää. Mutta katkera olen toisinaan yhä, erityisesti äidilleni.

Kovan kodin ainoana lapsena päätin varhain, etten halua omaa lasta. Rehellisesti arvelen, että äitinä olisin itsekin ankara kasvattaja.

Minulla on ollut pitkiä parisuhteita. Ne eivät kantaneet. Tunnistamaton ja hoitamaton masennus ei voinut olla tähän vaikuttamatta. Valitettavasti myös joillakin kumppaneillani oli samoja haasteita. 

Piiskuri sisälläni ei huuda enää

Viime syksynä, 48-vuotiaana, sain eläkepaperit.

En voi sanoa tervehtyneeni täysin. Olen sinut sen kanssa, etten ehkä koskaan ole aivan turvassa mielen sairastumiselta. 

Uniongelmia on yhä, uupumistakin. Pysyminen kunnossa vaatii säännöllistä ja päihteetöntä elämää. Kun tunnistan alakuloa ja masennusta, vähennän vauhtia ja sosiaalisuutta. 

”Jos en jaksa tiskata tai lähteä ulos, en syytä itseäni.”

Mutta – olen elämisen kunnossa. Vietän taloudellisesti niukempaa elämää kuin työssä ollessani, mutta silti hyvää ja rikasta elämää. Kehitän ja koulutan itseäni. Olen kiinnostunut maailmasta, seuraan uutisia ja dokkareita.

Työkalupakissani on avaimia niihin hetkiin, kun kaikki tuntuu hankalalta.

Olen oppinut olemaan armelias itselleni. Jos en jaksa tiskata tai lähteä ulos, en enää syytä itseäni. Piiskuri sisälläni ei ole täysin vaiennut, muttei ole niin vaativa kuin ennen.

En tee enää edes kävelylenkkiä suorittamisen takia. Osaan nauttia pienistä arjen asioista, ympärillä olevasta kauneudesta kaikilla aisteillani.

Kliseistä? Ehkä, mutta minulle totta.

Ei yhtään syytä häpeään

48, ja eläkkeellä. En halunnut tällaista elämää. Kuka haluaisi?

On silti turha käyttää energiaa voivotteluun ja itsensä syyllistämiseen. Työkyvyttömyyttäni häpesin usein, sairauttani en koskaan.

Meitä masennuksen kokeneita tai yhä sohvan pohjalla olevia on paljon. Olemme tavallisia ihmisiä, korkeasti koulutettuja, ahkeria, kaiken ikäisiä. Meissä on tietoa, osaamista ja taitoja.

Kuka tahansa voi jossakin elämän vaiheessa joutua kasvotusten mielen haasteiden kanssa.

Tämä on sairaus siinä kuin diabetes tai sydäntauti. Miksi mielenterveyttä pidetään vaikeana, pelottavana ja hävettävänä asiana? Meidän pitää pystyä riisumaan siitä salailu, huonommuuden tunne ja leimaaminen.

”Miksi mieleltään sairastunut olisi luuseri?”

Syöpäpotilaalle kukaan ei sano, että oletpa heikko vässykkä, kun tuommoiseen sairastuit. Miksi mieleltään sairastunut olisi luuseri?

Ja miksi puhe mielenterveydestä on aina puhetta sairaudesta. Mielenterveys on myös myönteinen asia, jota täytyy vaalia ja hoitaa.

Toivottavasti et koskaan sano masentuneelle, että ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy tai että kyllä se siitä. Sen sijaan kysy avoimesti ja pelottomasti, kuinka voit ja voinko jotenkin auttaa. 

Moni menettää masentuessaan puhekykynsä. Silloin voi lähettää viestin, että ilmoittele, kun jaksat puhua. Muistan, miten paljon hymiöt ystävien viesteissä ilahduttivat vaikeinakin aikoina.

Rankka menneisyys on nyt voimavara

Lopuksi kerron ihanan, tärkeimmän uutiseni. Se on kolmas syy hyvään vointiini.

Hain kuusi vuotta sitten Mielenterveyden keskusliiton viiden viikon verkkokurssille, jotka käytiin kirjoittaen. Sain teksteistäni hyvää palautetta, ja myöhemmin liiton ohjaajat kysyivät halukkuuttani kouluttautua verkkokurssien vertaisohjaajaksi. Se oli käänteentekevää. Innostuin. Osallistuin uusille kursseille, ja kouluttauduin verkkovertaisohjaajaksi. 

”Rankat kokemukseni saavat nyt toisenlaisen roolin.”

Ohjaajaksi voi ryhtyä vasta, kun on sinut omien kokemustensa kanssa. Se hetki tuli minulle kolme vuotta sitten.

Nyt olen koulutettu vertaisohjaaja ja kokemusasiantuntija Mielenterveyden keskusliiton verkkokursseilla. Tämä työ voimaannuttaa. Rankat kokemukseni saavat nyt toisenlaisen roolin: voin tukea muita ja antaa heille ainakin vähän toivoa. Olen hyödyksi yksittäisille ihmisille ja koko yhteiskunnalle.

Työstäni saama voima ja nautinto ovat herättäneet ison haaveen: olisi huimaa opiskella lyhytterapeutiksi. Onhan minulla juuri sopiva taustakoulutus, oma kokemukseni hyödynnettävänä ja halu auttaa.

Haave ei ole minulle pakkomielle.

Mutta ihmeitä voi tapahtua.