Vipuvoimaa EU:lta logo sivuston oikeassa yläreunassa EU:lta logo sivuston oikeassa yläreunassa ELY-logo sivuston oikeassa yläreunassa
#Halataanko: Sosiaalinen kosketus on ystävyyden liima. Lue lisää. Lohduttavilla sanoilla on hirmuinen voima. Lue lisää. Kiekkosentteri Aapeli Räsäsen kotona ei ollut kiellettyjä puheenaiheita. Lue lisää. Huimaa: Pohjois-Savo täyttyy pienistä hyvistä teoista. Lue lisää
Mieliteko-median valkoinen logo

Utelias, intohimoinen, peloton

Jaa artikkeli

 Teksti ja kuvat: Katja Hedberg

Kuopiolainen Minna Karppinen valmentaa Mieliteko-ohjelmassa yli 50-vuotiaita naisia, jotka etsivät itsestään uskallusta ja elämästään uutta suuntaa.

Karppinen on innostava sparraaja. Hän sytyttää ihmiset ympärillään, mutta laittaa valmennettavansa myös tiukoille:

”Jos elämäänsä oikeasti kaipaa muutosta, pitää olla valmis tekemään työtä. Vaikeinta on muuttaa ajatuksia ja uskomuksia, myös omasta itsestään”, hän sanoo.

Viestissä on kosolti omakohtaista kokemusta. Karppisen työminä on aina ollut utelias, intohimoinen ja peloton. Matkuksen kauppakeskuksen johtajaksi hän on kulkenut pitkän ja polveilevan urapolun. Sen varrelle mahtuu menestystä ja nousukiitoa, mutta myös äkkipysähdys loppuun palamisen vuoksi. 

 

Nainen katsoo kaukaisuuteen.

”Viidenkympin iässä ollaan usein vedenjakajalla. Edessä on vielä ainakin 15 vuotta työelämää, ja halu löytää uutta suuntaa. Tehtäväni on auttaa naisia löytämään tässä vaiheessa itsestään ja osaamisestaan vahvuuksia, joista he ehkä itsekään eivät ole tietoisia”, Minna Karppinen sanoo.

Uratarina kelpaa malliksi – hyvässä ja pahassa

Kauppakeskus Matkuksen johtaja, business coach ja life coachiksi opiskeleva Minna Karppinen on kevään ja alkukesän sparrannut kahdeksaa kuopiolaisnaista, joita yhdistävät yli viidenkympin ikä sekä tarve löytää elämään uutta urasuuntaa. Syksyllä jatkuva valmennus on osa Mieliteko-ohjelman rohkeita kokeiluja. 

Karppisen oma uratarina kelpaa monelle viisikymppiselle malliksi siitä, kuinka rohkeus ja ahkeruus voivat siivittää uran komeaan lentoon. Mutta Karppinen on esimerkki myös siitä, kuinka liian intohimoinen työlle omistautuminen voi johtaa äkkipysäykseen ja loppuun palamiseen.

”En ole malliesimerkki siitä, miten asiat kannattaa tehdä.”

”En ole malliesimerkki siitä, miten asiat kannattaa tai pitää tehdä. Olen mahdollistaja, joka auttaa käynnistämään uusia ajatusprosesseja."

"Esitän kysymyksiä ja haastan naisia pohtimaan, millaisia tarinoita he ovat itsestään ja osaamisestaan rakentaneet, ja ovatko nämä tarinat totta. Tällainen rehellinen tuulettaminen on avartavaa. Parhaimmillaan se avaa aivan uudenlaisia näkyjä ja mahdollisuuksia”, hän kuvaa rooliaan naisten valmentajana.

Oikeanlainen rohkeus vie kohti unelmia

Minna Karppinen on sparraajana inspiroiva. Hän saa ihmiset ympärillään viihtymään ja innostumaan. Valmennusryhmän osanottajat eivät kuitenkaan ole tapaamisissa aina päässeet helpolla.

”Jos elämäänsä oikeasti kaipaa muutosta, pitää olla valmis tekemään työtä. Vaikeinta on muuttaa ajatuksia ja uskomuksiaan, myös omasta itsestään. Se ei käy keneltäkään helposti. Haluankin jakaa näille naisille oikeanlaista rohkeutta, jotta he aidosti voivat kulkea kohti unelmaansa”, Karppinen sanoo ja kertoo itsekin saaneensa voimaa ryhmään tapaamisista.

”Vitsi mikä jengi!”

”Vitsi mikä jengi! Ette taida edes aavistaa, kuinka valtavat voimavarat teissä on. Viisikymppisillä on vielä ainakin 15 työvuotta edessään. Ja teillä on annettavaa, sillä teissä on huima määrä osaamista ja kokemusta”, Karppinen, 54, jakoi tunnustusta valmennettavilleen.

Ryhmään osallistuneet ovat kyselymme perusteella tyytyväisiä sparrauksen antiin. Tämän jutun kursiivilainaukset ovat naisten kommentteja valmennustapaamisista.

”Tavoitteeni tässä ryhmässä on, että löytäisin jonkin selkeän tavoitteen. Koko elämä on mennyt ilman, että olisin saanut selkeyttä omasta tehtävästäni.”

”Haluaisin tehdä jotain täysin poikkeuksellista verrattuna kaikkeen entiseen.”

 

Kuusi hyväntuulista naista seisoo vierekkäin.

Minna Karppisen (vas.) seurassa osa sparrattavista: Tuula Alasalmi (toinen vas.), Taina Worster, Eija Lapveteläinen, Tarja Nuutinen ja Riitta-Liisa Kallinen. Worster ja Kallinen ovat saaneet sparrauksen aikana uuden työpaikan.

 

henkäise syvään - ja uutta kohti

Minna Karppisesta piti tulla isona eläinlääkäri. Tai liikunnanopettaja. Tai ainakin lennonjohtaja.

”Vaikken ollut koskaan edes käynyt lentokentällä”, Karppinen hymyilee nyt, kun takana on polveileva, yllättäviin suuntiin useita kertoja vienyt työpolku. 

Uran kaikissa käännekohdissa Karppinen on henkäissyt syvään – ja heittäytynyt uuteen. Uteliaana, intohimoisena ja pelottomana. Työminää ovat leimanneet intohimo, uteliaisuus, kokeilunhalu ja asiaan vihkiytyminen. 

”Takana on raskas ja kivinen tie.”

”Kun kohdalle osuu asia, josta innostun, sitoudun siihen voimakkaasti. Juuri innostuneisuus on vienyt minua eteenpäin. Haluan etsiä, kokeilla ja löytää uutta.”

”Työn vahva imu on vienyt, viime vuosiin asti.”

Nyt imun tilalla – tai ainakin rinnalla – on kyky ja rohkeus myös kieltäytyä uusista vastuista. Rohkeus on johdattanut itsetutkiskeluun ja senkin pohtimiseen, kenen unelmia työuralla onkaan tullut toteutettua.

Karppinen sanoo olevansa nyt työntekijänä vahvempi kuin kertaakaan aiemmin työurallaan.

”Olen pari vuotta rakentanut tietoisesti päänsisäistä hyvinvointiani, käsitellyt ongelmia ja tuonut ne myös näkyväksi.”

”Ihmisten mielipiteet minusta ja valinnoistani merkitsevät yhä, totta kai. Mutta nyt teen enemmän päätöksiä sisäisestä voimasta kuin ulkoisesta paineesta.”

Karppinen tunnustaa, että uudenlainen tapa tehdä ja arvottaa työtä on vaatinut paljon.

”Takana on raskas ja kivinen tie.”

”Minulla on ollut sisälläni niin paljon unelmia. Mutta sitten elämä tuli vastaan.”

”Olen ollut neljä vuotta työtön. Tuntuu, etten enää kelpaa mihinkään.”

 

”Myyn sen, mihin itse uskon”

”Sekametelisoppa.”

Minna Karppinen tiivistää työuransa paljon kertovaan sanaan.

Alussa hyppäys kaupallisen radion Oikean Aseman riveihin teki Karppisesta toimittajan ja juontajan kymmenen vuoden ajaksi.

Opiskelu liikunnanohjaajaksi avasi pestin Pohjois-Savon Liikunnan aluejärjestöön. Karppinen erikoistui työpaikkaliikuntaan, koulutti pian jo muita ohjaajia ja toteutti ison työpaikkaliikunnan festivaalin näyttävine iltajuhlineen.

Liikunta täytti elämää, ja festivaalilla uuden sykemittarin lanseerannut Polar Electro vaikuttui Karppisen taidoista niin, että pestasi hänet projektipäälliköksi.

Karppinen sai paikalle kymmenen suurimman naistenlehden päätoimittajat.

Kun Polar myöhemmin lanseerasi uuden sykemittarin, Karppinen järjesti lanseeraustapahtuman Naantalin kylpylään. Tehokkuudesta ja verkostojen luomisesta kertoo, että tapahtuma houkutti paikalle maamme kymmenen suurimman naistenlehden päätoimittajat, jotka haettiin kotoa paikalle näyttävästi ison autoliikkeen komeilla menopeleillä.

”Olen hyvä myymään sen, mihin itse uskon”, Karppinen sanoo, muttei tarkoita kaupallista myymistä.

”Ihmiset, yhteistyöverkostot ja niiden tuominen yllättävälläkin tavalla yhteen on aina ollut minun juttuni.”

Kuusi vuotta Polarissa, jonka jälkeen Karppinen aloitti lemmikkitarvikkeita myyvän Best Friend Groupin viestintäpäällikkönä.

”Työn hakeminen on nykyään uuvuttavaa kokopäivätyötä.”

”Minulla on menettämisen pelko jo olemassa olevasta. Eli pelkään päästää irti kaikesta nykyisestä.”

 

Nainen katsoo hymyillen kameraan.

Kymmenvuotista toimintaansa juhliva Kauppakeskus Matkus on vahvasti rakentamassa mielen hyvinvointia alueelleen. ”Tarjoamme esimerkiksi Mielitilaamme maksutta järjestöjen ja yhdistysten käyttöön”, Minna Karppinen kertoo. Matkus on myös yksi Mieliteko-ohjelman yhteistyökumppaneista.

 

Kiltti työntekijä jaksaa ja jaksaa

Kun Kuopion eteläpuolelle helmikuussa 2012 avattiin näyttävän markkinoinnin myötä Matkuksen kauppakeskus Ikea-tavarataloineen, Minna Karppinen valittiin keskuksen markkinointipäälliköksi.

Vajaa vuosi myöhemmin kauppakeskuksen johtaja jäi äitiyslomalle, ja pestiä tarjottiin tuolloin 44-vuotiaalle Karppiselle.

”Kun on paljon työkokemusta, syntyy varmuus pohtia asioita laajasti sekä nähdä, mitkä asiat toimivat ja mitkä eivät. Ja kun takana on tarpeeksi kilometrejä, on näyttöä siitäkin, että pystyy tekemään tulosta”, Karppinen pohtii.

”Stressikuorma oli melkoinen. Mutta minähän jaksoin. Kuten aina.”

Totta kai hän otti pestin vastaan. Otti, vaikka kotona oli juuri syöpädiagnoosin saanut aviomies ja tokaluokkalaiset kaksoset.

”Stressikuorma oli melkoinen. Mutta minähän jaksoin. Kuten aina.”

Kauppakeskuksen tuloksesta vastaaminen ja yli 70 vuokralaisen ja viiden henkilön kauppakeskustiimin johtaminen tarkoitti isoa työmäärää sekä jatkuvia työmatkoja Ruotsiin ja muuallekin maailmalle. 

”Tunnistin, kuinka kuormittavaa työ oli mielelle ja keholle. Mutta työ myös palkitsi ja antoi paljon. Siksi vapaapäiviä ja vähitellen osa lomistakin jäivät pitämättä.”

”Miten jotkut voivat pienestä lähtien tietää, mitä he haluavat? Kadehdin sellaisia ihmisiä. Itse olen tiennyt vain, että hoitajaa minusta ei tule. Olen ihmisenä kuin tilkkutäkki.” 

 

Pelko pakottaa pärjäämään

Muutama vuosi sitten Minna Karppinen havahtui siihen, että meno töissä alkoi olla liian kovaa hallittavaksi.

”Työ oli jo pitkään hallinnut ajatuksia, mutta uutena asiana tuli valtava fyysinen ahdistus. Oli aamuja, jolloin herätessä laskin, monenko tunnin päästä pääsen takaisin nukkumaan.”

Karppinen oivalsi, että jotain on tehtävä.

”Vauhtipyörää vain on hirveän vaikeaa pysäyttää. Vielä vaikeampaa on myöntää itselle saatikka muille, etten jaksa. Jo ajatus oli karmea – että tunnustaisin jollekin, etten enää pysty tähän kaikkeen.”

”Lopulta vaihtoehtoja ei enää ollut. Olin mennyt tyhjällä tankilla liian pitkään.”

Koronan tuoma pysähdys matkustamiseen, keskustelut työterveyshuollon asiantuntijoiden kanssa ja samaan aikaan alkanut yrityksen sisäinen johtamiskoulutus pakottivat miettimään asioita perusteellisesti.

”Vähitellen värit palasivat maailmaan. Aloin raivata työkalenteriin tyhjää tilaa. Löysin aikaa perheelle, aloin jälleen huolehtia itsestäni ja kunnostani. Elämänlaatu koheni valtavasti.”

”Pelkäsin, että jos epäonnistun, minua ei hyväksytä.”

Pakkopysäys pysäytti pohtimaan myös syitä työkeskeiselle elämälle.

”Taustalla ovat omat pelkoni. Pelkäsin, että jos epäonnistun enkä pärjää, minua ei hyväksytä enkä kuulu joukkoon”, Karppinen rohkeasti avaa tuntojaan ja pystyy näkemään, kuinka kaukaa pelot kumpuavat.

”Olin koulukiusattu ala-asteella, sieltä ne haavat sekä pärjäämisen ja hyväksytyksi tulemisen tarve tulevat. Lisäksi isän varhaisen kuoleman takia piti jo teininä ottaa vastuuta asioista, jotka eivät ehkä siihen ikään olisi kuuluneet.” 

”Toivon, että tämä ryhmä auttaisi löytämään jotain uutta itsestäni.”

”Toivon henkistä kasvua. Että oppisin jalostamaan itseäni ainakin paremmaksi ihmiseksi.”

 

Nainen seisoo ja katsoo kameraan.

”Taaksepäin katsoessa harmittaa, että niin monta vuottani meni sumussa. Mutta työuupumus pakotti pysähtymään ja pohtimaan asioita perusteellisesti. Ilman tätä kokemusta en olisi nyt tässä, vahvana ja valmiina sparraamaan muita ikäisiäni naisia.”

Kenen elämää oikein elän?

Sparrattavilleen – ja kaikille viisikymppisille naisille – Minna Karppisella on viesti:

”Haluan korostaa pysähtymisen merkitystä. Joku pysähtyy sydänkohtauksen äärellä, joku läheisen menehtymisen hetkellä. Viimeistään nyt on hyvä pysähtyä miettimään, millaisia valintoja on tehnyt ja onko oma elämä sitä, mitä itse oikeasti haluan.”

”Me viisikymppiset naiset kannamme raskasta perintöä. Olemme sukupolvi, joka on kasvatettu ja kasvanut tiukkaan muottiin. Pidämme huolta muista, omankin jaksamisemme kustannuksella.”

”Me viisikymppiset naiset kannamme raskasta perintöä.”

Karppinen on vakuuttanut valmennettavilleen, että todellakin on ookoo ajatella ensisijaisesti myös itseään.

”Se ei ole itserakkautta eikä kielteistä itsekkyyttä. Vasta kun pidän itsestäni huolta, minulla on enemmän annettavaa muille.”

”Yksinkertainen, mutta tärkeä ohje.”

”Olen elänyt jo 20 vuotta sen mukaan, mitä muut ovat toivoneet. Olen aina vain täyttänyt muiden toiveita.”

”Olen utelias matkailija ulapalla, airot hukassa.” 

 

viisikymppinen epäilee niin paljon

Kun Minna Karppinen pyysi valmennusryhmäläisiä kirjoittamaan itsestään ylistyslaulun tai imartelevan muistokirjoituksen, moni hämmentyi.

”Eikö se ole hirveän itserakasta”, yksi arveli.

”Tyypillinen viisikymppisen kommentti. On niin tuttua epäillä, onko minusta enää mihinkään. Mutta jos me emme nyt ole ylpeitä itsestämme, milloin sitten? Jos emme itse kehu itseämme, kuka sitten?”

”On niin tuttua epäillä, onko minusta enää mihinkään.”

”Minunkin on välillä pitänyt lukea CV:täni, jotta uskon, mitä kaikkea osaan. Minultakin puuttuu akateeminen korkeakoulutus, mutta minulla on todella paljon muuta koulutusta ja yhtä arvokasta kokemusta elämästä ja työmaailmasta”, Karppinen sanoo ja pohtii, miksi omien unelmien toteuttaminen kysyykin niin kamalan paljon uskallusta.

Karppinen kannustaa sanomaan vieraalta tuntuville vaatimuksille edes joskus ei.

”Se voi olla hyvin voimaannuttavaa. Kuten vapautuminen miettimästä, mitä muut minusta ajattelevat. Useimmiten muut eivät ajattele meistä juuri mitään. Korkeintaan ihailevat tai jopa kadehtivat, jos rohkenemme tehdä asioita toisin kuin yleensä.”

”Aika usein tuntuu, etten elä arvojeni mukaisesti.”

”Ikään liittyvät ajatukset ovat jänniä. Olen viisikymppinen nainen, ja vasta nyt tajusin, että minähän voin elää vielä 40 vuotta! Ei pitäisi ajatella, kuinka paljon elämää on takana, vaan paljonko sitä on jäljellä.”

 

Paperille on liimattu kuvia ja ajatelmia hyvästä elämästä.

Valmennusryhmässä yksi tehtävä oli luoda aarrekartta, jonka avulla pyrittiin konkreettisesti sanoittamaan itselleen tärkeitä asioita ja haaveita tulevaisuudesta.

Osaatko sanoa, mistä oikeasti unelmoit?

Muutosta kaipaavia ja unelmiaan pohtivia Minna Karppinen kannustaa aloittamaan ajatustyöllä.

”Plastiset aivomme eivät tiedä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Ajatuksia voi pikkuhiljaa ryhtyä kääntämään myönteiseen suuntaan ja pohtia, miksen muka pysty toteuttamaan unelmia ja muutoksia. Kun ihminen alkaa nähdä ympärillään kiitollisuuden aiheita, niillä on taipumus lisääntyä.”

Karppinen myöntää, että myönteinen ajattelu on kovaa työtä.

Myönteinen ajattelu on kovaa työtä.

”Erityisen vaativaa se on, jos ympäristö on jo pitkään ruokkinut kielteistä ajattelua. Mutta ei elämää tarvitse kerralla laittaa sataprosenttisesti uusiksi. Uskallus olla eri mieltä muiden kanssa ja omien tavoitteiden sanominen ääneen jo vahvistaa ja voi olla uuden alkua.”

Valmennusryhmäläiset saivat jokaisen tapaamisen jälkeen paljon kotitehtäviä, piti muun muassa tehdä aarrekartta itselleen tärkeistä asioista ja unelmista.

”Jotkut kirjoittavat karttaansa viisaita ajatuksia. Omassa aarrekartassani on paljon kuvia.”

Aarrekartta on ihan muuta kuin askartelua.

”Kysyn usein ihmisiltä heidän unelmistaan. Harva osaa määritellä ne konkreettisesti. Aarrekartta on yksi metodi tehdä tärkeitä asioita näkyväksi. Se voi olla yksi askel kohti toteutuvia unelmia.”

Liimasin aarrekarttaani paljon kuvia. Ne kertovat, mitä kaipaan elämääni. Enemmän kauneutta. Enemmän valoa.

”Olen niin iloinen. Sain työpaikan. Monen vuoden jälkeen saan ihan oikeaa palkkaa!”

  

 

”Tavoitteet kirkastuivat
valmennuksen aikana”

Viiden yhteistapaamisen jälkeen Minna Karppisen valmennusryhmän jäsenet vastasivat kysymyksiin, joilla arvioimme toiminnan vaikuttavuutta. 

Jokainen osanottaja koki, että omat tavoitteet kirkastuivat. Puolet koki, että ne kirkastuivat paljon.

Jokainen tunsi itsetuntemuksensa vahvistuneen. Vain yksi koki, ettei valmennus auttanut löytämään itsestään uusia vahvuuksia ja taitoja. Yhtä vaille kaikki sanoivat valmennuksen edistäneen mielen hyvinvointia.

Valmennuksen aikana kaksi osanottajaa on työllistynyt ja yksi aloittanut opinnot. Jokainen sanoi valmennusryhmään lisänneen osallisuuden tunnetta ja että vertaistuki oli merkityksellistä.

Kyselystä poimittuja naisten kommentteja:

Antoi hyvän kipinän omaan kehitysprosessiin. Koin arvokkaana tutustua samanikäisiin kanssasisariin ja saada ajateltavaa erilaisista elämänpoluista ja ajattelutavoista.

On selkiyttänyt suunnitelmiani.

Kyllä oli hyötyä. Sain vertaistukea, sparrausta, uusia ideoita, toivottavasti myös uusia verkostoja.

Itsetutkiskelu tuli tutuksi valmennuksen aikana ja sen kautta tuli oikeasti mietittyä, mitä haluan elämältä ja mitkä ovat tavoitteeni.