Jaa artikkeli
Teksti: Katja Hedberg
Hurja on voima, joka kätkeytyy suvussa kulkeviin kertomuksiin, juuritarinoihin. Se voi istuttaa meihin tulevaisuudenuskoa ja vahvistaa osallisuuden kokemustamme. Mutta se voi myös rajoittaa kykyämme nähdä mahdollisuuksia elämässä ja näin luoda osattomuutta.
Yhtä suuri vaikutus on suvun vaietuilla tarinoilla. Nekin kulkevat mukanamme ja saattavat ohjata ajatteluamme usean sukupolven takaa.
Juuritarinoita tutkineella Anna-Maria Isolalla on meille lohdullinen viesti: osattomuutta synnyttävä ylisukupolvinen ketju on mahdollista katkaista.
”Synkkä sukutarina voi kääntyä voimatarinaksi ja jopa ylpeyden aiheeksi”, hän tietää.
Meidän suvussamme ei kenelläkään ole matikkapäätä.
Meidän suvussamme jokaisella on peukalo keskellä kämmentä.
Kuulostaako tutulta?
”Suvussa kulkevilla kertomuksilla eli juuritarinoilla on valintoihimme suuri vaikutus”, sanoo valtiotieteen tohtori Anna-Maria Isola, joka työskentelee erikoistutkijana sekä kestävän hyvinvoinnin ja osallisuuden dosenttina Turun yliopistolla ja johtavana tutkijana Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella.
”Ihminen saattaa huomaamatta ottaa suvun uskomukset omakseen. Näin aiemmat sukupolvet voivat tahtomattaan käyttää valtaa jälkipolviin määrittämällä, mitä meidän suvussamme voidaan tehdä tai uskalletaan tavoitella”, hän toteaa.
”Ihminen saattaa huomaamatta ottaa suvun uskomukset omakseen.”
Perillisten tulevaisuuden horisontti laajenee, jos suvussa olevasta osaamisesta keskustellaan avoimesti. Vastaavasti puhe siitä, että tässä suvussa ei ole ikinä ollut lukutyyppejä, voi sulkea mahdollisuuksia pois.
Aiemmin muun muassa köyhyyden yhteyttä osallisuuteen tutkinut Isola halusi selvittää, millä tavalla sukupolvelta toiselle kerrotut tai vaietut juuritarinat vaikuttavat osallisuuteen. Erityisesti Isolaa kiinnosti, voivatko osallisuus ja osattomuus syntyä ja vahvistua useiden sukupolven aikana eli kuinka kaukaa kohtalot vaikuttavat jälkipolvien elämään.
”Juuritarinat voivat määrittää paitsi ihmisen tavoitteita, myös koko hänen identiteettiään”, Isola avaa Turun yliopistolle tekemäänsä Juuret-tutkimusta, josta julkaistiin tällä viikolla tieteellisesti vertaisarvioitu artikkeli Sosial Inclusion -lehdessä.
Tekemiseen ja osaamiseen liittyvät sukutarinat ovat konkreettisia ja helposti paikannettavia. Tilanne on vaikeampi, jos suvun tapahtumia leimaa hiljaisuus. Anna-Maria Isolan mukaan lähes jokaisessa suomalaisessa suvussa tunnistetaan vaiettuja tarinoita.
”Kohtalot ovat voineet ajautua jo monessa polvessa väärille raiteille. Niistä on haluttu vaieta, ja lopulta jälkeläiset eivät tiedä aiempien sukupolviensa vaiheista mitään”, hän sanoo.
Juuret-tutkimusryhmässä oli 28 henkilöä, joista osa ei pystynyt kertomaan yhtäkään juuritarinaa.
”Minulla ei ole sanottavaa. En tiedä suvustani mitään.”
”Minulla ei ole sanottavaa. En tiedä suvustani mitään”, he totesivat.
Tutkimushaastattelujen myötä selvisi, että juuri vaiettujen tarinoiden takia monella ei ollut suvustaan joko mitään tietoa tai he osasivat kertoa vain kielteisiä asioita. Isolalle alkoi hahmottua kuva, että osattomuus voi saada alkunsa monen sukupolven takaa.
”Jäljitimme useassa suvussa osattomuutta, joka oli alkanut 1800-luvun lopussa. Löytyi pieniä kertomuksia sukulaisten mielenterveysongelmista, päihteiden käytöstä ja tunnekylmyydestä. Asioista, jotka poikkesivat yleisesti hyväksytyistä normeista ja joista siksi ei haluttu tai pystytty puhumaan.”
”Meillähän vielä 1900-luvun alussa uskottiin, että suvut, joissa on mieleen liittyviä ongelmia, pikkuhiljaa heikentyvät ja lopulta tuhoutuvat. Ei ihme, että mielenterveysongelmia potevia sukulaisia hävettiin ja heistä haluttiin olla hiljaa.”
Vaikenemisen myötä suvun myönteisetkin tarinat voivat ajan saatossa kadota ja korvautua huonoilla. Tämä näkyi Anna-Maria Isolan tutkimusryhmässä:
”Moni haastateltava ei tiennyt suvussa tapahtuneista ihanista asioista. Tiedossa olivat vain raskaat tapahtumat kuten itsemurhat tai monessa polvessa esiintynyt alkoholismi”, Isola kertoo.
”Kannattelevia ja eteenpäin vieviä tarinoita ei ollut jäänyt jäljelle. Osattomuus oli sukupolvesta toiseen kasautunut ja elämänhallinta heikentynyt. Seurauksena oli lopulta hyvinkin ankeita ihmiskohtaloita.”
Yksi ilahtui nähdessään kuvan palkitusta työntekijästä – isovanhemmastaan.
Osa haastateltavista innostui tutkimuksen myötä etsimään sukunsa tarinoita. Yksi yllättyi löydettyään matrikkelin ja sieltä hyvänä työntekijänä palkitun esivanhempansa nimen. Toinen ilahtui nähdessään vapaaehtoisen palokunnan VPK:n seinällä kuvan palkitusta vapaaehtoistyöntekijästä – isovanhemmastaan.
”Odottamattomien löytöjen myötä molempien usko omaan itseensä lisääntyi. He alkoivat ajatella, että minäkin voin tehdä hyviä asioita ja onnistua. Heidän elämäänsä tuli tavoitteellisuutta, joka on suorassa yhteydessä osallisuuteen”, Isola mainitsee.
Jos oma sukutarina – kerrottu tai vaiettu – heijastuu kielteisesti omaan käyttäytymiseen tai ajatteluun, Anna-Maria Isola kannustaa rohkeasti tutkimaan sitä.
”Tarina kannattaa paikantaa itselleen tyydyttävällä tavalla. Olisi myös hyvä pystyä löysäämään otetta siitä, jotta saa elämäänsä rauhaa ja vähitellen voisi irtaantua sen vaikutuksista”, hän toteaa.
Isola on usein nähnyt, että kun ihminen lähtee purkamaan ylisukupolvista osattomuuden ketjua, hän oivaltaa jonkun oman käyttäytymistapansa kumpuavan suvussa tarjolla olleesta mallista.
”Ymmärrys omasta suvusta voi tuoda elämään uudenlaista armoa.”
”Tämän myötä voi saada selityksen vaikkapa alkoholin käytölle, väkivaltaisuudelle tai sille, miksi suhtautuu itseensä niin ankarasti. Tämä ymmärrys voi tuoda elämään uudenlaista armoa. Sen jälkeen on helpompi lähteä muuttamaan toimintaansa.”
Historian selvittäminen on Isolan mukaan tärkeää jo siksi, että samalla vapautuu sivullisen roolista aktiiviseksi oman elämänsä asiantuntijaksi.
”Kun ylipolvista taakkaa lähdetään katkaisemaan tai ainakin vähentämään, asia otetaan tavallaan omiin käsiin. Menneisyyden haamut eivät enää käytä valtaa kun ymmärretään, ettei aiempien sukupolvien valintojen tarvitse sitoa omia päätöksiäni.”
”Silloin voi tietoisesti alkaa rakentaa omaa elämäntarinaansa uudelta sivulta, vapaana aiempien polvien painolastista.”
Jos osattomuus on rakentunut vähintään kahden tai jopa neljän sukupolven aikana, myös sen katkaiseminen vie todennäköisesti useita sukupolvia. Juuret-tutkimusryhmässä ymmärrys muutoksen hitaudesta oli haastateltaville helpottava kokemus.
Tutkimus nosti esille lohduttavan tiedon myös siitä, että osattomuus on mahdollista kääntää osallisuudeksi ja synkkä sukutarina voimatarinaksi, jopa ylpeyden aiheeksi.
Anna-Maria Isola kertoo esimerkin vähemmistöryhmään kuuluneesta esivanhemmasta, jota yhteisö ei hyväksynyt ja josta siksi alettiin kertoa siloteltua, valheellista tarinaa. Sukupolvien saatossa katosi tieto siitä, että esivanhemman ongelmat johtuivat vain yhteiskunnan epäoikeudenmukaisesta suhtautumisesta häneen.
”Selviytymisen eetos luo elämänhallintaa ja uskoa omaan toimintaan.”
”Kun nykypolvelle selviää, että syrjintää aiheuttanut ominaisuus esivanhemmassa olisi tänä päivänä täysin hyväksytty, häpeän tilalle voi tulla arvostus. Ihminen voi ajatella, että minähän kannan esivanhempani piirrettä ja voin olla ylpeä siitä”, Isola valaisee juuritarinan sävyssä tapahtunutta muutosta.
Toinen tyypillinen tapahtumaketju on, kun ihminen pystyy katkaisemaan sukua leimanneen ikävän asian, vaikkapa väkivaltaisen käyttäytymisen tai päihteiden käytön.
”Silloin syntyy vahva selviytymisen eetos, joka luo elämänhallintaa ja uskoa omaan toimintaan.”
Anna-Maria Isola on tutkinut myös nuorten ja lasten osattomuutta ja näkee osattomuuden heijastuvan nuorten rikollisuuteenkin, joka viime aikoina on noussut otsikoihin.
”Jos haluamme ehkäistä tällaisia kehityskulkuja, meidän pitää vahvistaa nuorten osallisuuden kokemusta.
Tilastojenkin perusteella joillakin muita kiusaavilla lapsilla ja nuorilla on todettu olevan heikompi osallisuuden tunne, mutta niin on myös kiusatuksi joutuvilla lapsilla ja nuorilla”, Isola sanoo ja huomauttaa, että osattomuudesta osallisuuteen on pitkä askel, jos se täytyy ottaa yksin.”
”Yksikin harrastusporukka voi olla avain osallisuuden syntymiseen. Ihminen tarttuu hetkeen, jossa hän tulee tunnustetuksi ja vaalii tätä arvokasta merkityksellisyyden kokemusta.”
Mieliteon tapa innostaa ihmisiä pieniin hyviin tekoihin viehättää Anna-Maria Isolaa.
Isola huomauttaa, että me kaikki olemme vastuussa myös toistemme osallisuudesta, ja että osansa voi tehdä pienilläkin asioilla. Mieliteon tapa innostaa ihmisiä pieniin hyviin tekoihin viehättää Isolaa. Hän on itsekin tuonut esille, kuinka tärkeää hyvinvointiimme ja osallisuuden kokemukseemme on jo hyvänpäiväntuttujen tervehtimisellä tai vastaantulijan hymyllä.
”Voimme saada hyväksyntää työpaikalla, perheessä ja suvussa. Mutta osallisuuden kokemukseen liittyy olennaisesti se, kuinka hyväksyttyjä ja tunnustettuja koemme olevamme laajemmassa piirissä.”
”Kokemuksena hymyn saaminen tuntemattomalta voi vahvistaa osallisuuden kokemusta. Siitä syntyy erityinen olo, ja siksi se voi olla jopa merkityksellisempää kuin omalta puolisolta saatu hymy.”
Anna-Maria Isola teki Juuret-tutkimusta neljä vuotta. Tutkimus pitkittyi, sillä ylisukupolvinen hiljaisuus oli hänelle aiheena hyvin omakohtainen.
”Tutkimuksen ohessa huomasin prosessoivani omaakin elämääni”, hän sanoo.
Isola varttui lestadiolaisessa liikkeessä, jota leimasivat miesten valta ja tiukka arvojärjestys yhteisön sisällä.
Kun Isola vielä sattui saamaan perinnöllisen, suun limakalvoissa tulehduksia usein aiheuttavan neutropeniasairauden ja poikkeavan näköiset hampaat, lapsuutta ja nuoruutta leimasivat sairastelu, useat leikkaukset sekä vahva ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne.
”Hiljaisuus voi periytyä aina uusille sukupolville ja aiheuttaa pahoinvointia.”
Juuri omakohtaiset kokemukset tekivät Isolasta köyhyystutkijan, joka halusi selvittää osallisuuden ja osattomuuden vaikutuksia ihmisessä. Juuret-tutkimusta tehdessään hän hämmentyi huomatessaan, kuinka moni haastateltava kuului johonkin suomalaisista herätysliikkeistä ja että heitä yhdisti osattomuuden kokemus.
”Uskonnollinen yhteisöhän ottaa rikkinäisen ihmisen avosylin vastaan ja osoittaa hänelle rakkautta. Vahva osallisuuden tunne yhdistettynä Jumalan rakkauteen voi kuitenkin synnyttää äärettömän tiukan normiston, joka peittää alleen osattomuuden aihioita, kiellettyjä puheenaiheita.”
”Hiljaisuudet voivat periytyä aina uusille sukupolville ja aiheuttaa pahoinvointia sekä traumoja. Lopulta jälkipolville jäävät haitalliset käyttäytymismallit kuten väkivaltaisuus, joka voi olla myös henkistä puhumattomuutta.”
Anna-Maria Isola on irrottautunut uskonnollisesta yhteisöstään. Hän yllättää toteamalla, ettei itse ole enää juurikaan kiinnostunut sukunsa tarinoista.
”Olen hyväksynyt tosiasian, että olen yhdistelmä geeniperimästä ja tietyistä historiallisista rakenteista. Minulla on paljon katkomatta suvun rasitteita, mutta 25-vuotiaan lapseni kohdalla olen äitinä pyrkinyt tietoisesti rikkomaan hiljaisuuksia. Se ei ole helppoa”, hän myöntää.
”Halusin tutkijana sanoittaa kokemuksia, joita haastateltavani hapuillen etsivät.”
Entä lisäsikö Juuret-tutkimus siihen osallistuneiden osallisuutta?
”Ainakin sen he oivalsivat, että heidän huono-osaisuutensa selittävä tekijä voi olla pitkäkin sukupolvien ketju. Ja että jos esivanhempia on kohdeltu väärin yhteiskunnallisen suvaitsemattomuuden takia, nämä jäljet voivat tuntua osattomuutena heidän nykyisessä elämässään”, Isola vastaa.
”Halusin tutkijana sanoittaa ja vahvistaa kokemuksia, joita haastateltavani hapuillen etsivät. Uskon, että pikkuhiljaa he itsekin pystyvät puhumaan kovempaa elämästään ja näin saavat oikeutetun äänensä kuuluviin.”