Jaa artikkeli
Teksti ja kuvat: Markus Laakso
Paniikkihäiriö oli katkaista Amorphisin karismaattisen keulakuvan, Tomi Joutsenen, uran ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan.
Hänelle kiertue-elämä on edelleen rockunelman ja kauhun nuoralla tasapainottelemista, mutta rutiinien noudattaminen, inspiroiviin asioihin keskittyminen ja itsestään huolehtiminen auttavat pitämään mielen kirkkaana.
Lue osa 2: "Pakenen pahoinvointiani tekemällä koko ajan jotain"
Jalkojen lihakset supistuivat kivuliaaseen kramppiin. Sydän jyskytti niin lujaa, että se oli lyödä aukon rintalastaan.
Kämmenet kostuivat hiestä. Kehon täytti omituinen pelkotila.
Paikka oli tuttu, mutta tunne uusi ja epämiellyttävä. ”Mitä minulle tapahtuu, ja miten saan sen loppumaan?” poika mietti hädissään.
Amorphisin laulaja Tomi Joutsen sai ensimmäisen paniikkikohtauksensa ollessaan kaverinsa luona yökylässä peruskoulun toisella luokalla. Uni ei tullut eikä kotiinkaan voinut lähteä.
"Paniikkikohtauksen saaminen oli noloa, enkä tiennyt, mistä oli kyse."
”Sinnittelin koko yön samoilla silmillä. Paniikkikohtauksen saaminen oli noloa, enkä tiennyt, mistä oli kyse. En kertonut asiasta kenellekään”, Joutsen sanoo.
Joutsen ymmärsi, että yökyläilyt lisäsivät näiden outojen ja ahdistavien kohtausten riskiä, joten hän alkoi vältellä kodin ulkopuolella nukkumista.
Lukioaikana lähestyvät kokeet ja ylioppilaskirjoitukset laukaisivat paniikkikohtauksia kotonakin. Niitä aiheuttivat myös railakkaat ravintola- ja festarireissut – tai pikemminkin niistä palautuminen.
”Huomasin nopeasti, että röpöttely ei ainakaan helpottanut oireita”, laulaja hymähtää.
Joutsen törmäsi termiin paniikkihäiriö lukion psykologian tunnilla. Samalla hän sai nimen vaivalle, josta epäili kärsivänsä. Kului kuitenkin vuosia ennen kuin hän haki siihen apua.
”Hakeuduin ensimmäistä kertaa lääkärin puheille seitsenpäiväisen Roskilde-festarireissun jälkeen yli parikymppisenä. Reissuun liittyi hauskanpitoa, huonoja unia ja älyttömästi ärsykkeitä, kuten kovaa ääntä ja suuria määriä ihmisiä.”
"Oli niin paha olla, että oli pakko mennä lääkäriin."
”Kun pääsee kotiin, pistää silmät kiinni ja se kaikki jää taakse… Oli niin paha olla, että oli pakko mennä lääkäriin. Ymmärsin, että minulla on paniikkihäiriö, vaikka olin tiennyt sen jo jollain tasolla pitkään.”
Lääkärikäynti oli hänen loppuelämänsä ensimmäinen päivä: hän sai diagnoosin ja lääkityksen, joka jatkuu edelleen.
”Lääkkeet blokkaavat kohtaukset aika hyvin. Niitä on tullut harvemmin, kun en ole antanut paniikkihäiriön rajoittaa elämää”, Joutsen sanoo.
Tomi Joutsen liittyi Amorphisiin, yhteen Suomen kansainvälisesti menestyneimmistä yhtyeistä, loppuvuonna 2004. Hän oli musisoinut aiemmin lohjalaisissa bändeissä, jotka eivät olleet päässeet juuri kotipitäjää pidemmälle – eikä ollut mieskään. Roskilden-reissu oli ollut hänen ainut ulkomaanmatkansa.
”En ole ikinä ollut luonteeltani mikään maailmanmatkaaja. Minulla oli toki haaveita matkustamisesta, mutta paniikkihäiriö ja pelokkuus saivat esimerkiksi interrailaamisen tuntumaan todella kaukaiselta ajatukselta. Minulla ei ollut minkäännäköisiä henkisiä resursseja sellaiseen”, Joutsen sanoo.
”En ole ikinä ollut luonteeltani mikään maailmanmatkaaja."
Hänen ensimmäinen tehtävänsä Amorphisin laulajana oli melkoinen tulikoe: kuukauden mittainen pääesiintyjäkiertue Pohjois-Amerikassa.
Riskimittari huusi punaisella.
Menestysyhtyeen keulakuvan rooli, vieraalla kielellä puhuminen ja tulevat keikat jännittivät. Uudet bändikaverit tuntuivat etäisiltä. Aikaero oli hillitön.
Saisiko hän nukuttua? Miten hän pärjäisi oudossa ympäristössä? Entä jos henkilökemiat eivät pelaakaan? Mistä hän saisi apua, jos paniikkihäiriö äityy pahaksi? Miten hän pääsee kotiin, jos jotain käy?
Epävarmuustekijöiden ja stressin yhteisvaikutus saivat aikaan ennennäkemättömän fyysisen ja henkisen pyörremyrskyn. Mielen valtasi syvä epätoivo heti ensimmäisenä yönä.
”Olin niin paskana, että minun oli pakko mennä istumaan vessan lattialle. Olin pettynyt siihen, miten päin persettä homma meni, kun en saanut unta, vaikka pääsimme oikeaan sänkyyn hotelliin nukkumaan. Olin valvonut 20 tuntia, enkä nukahtanut siitä huolimatta. Kieriskelin lattialla hulluuden partaalla”, Joutsen kertoo.
"Kieriskelin lattialla hulluuden partaalla."
Ensimmäinen esiintyminen Arizonan Tempessä meni hyvin, vaikkei Joutsen ollut nukkunut edellisenä yönä silmällistäkään. Uni ei tullut keikan jälkeenkään.
Hän alkoi saada paniikkikohtauksia öisin, kun mielen valtasivat synkät ajatukset. Pian ne sieppasivat valtaansa valoisallakin. Kotiin, joka sijaitsi tuhansien kilometrien päässä, ei saanut yhteyttä, kun eri taajuuksilla operoinut eurooppalainen matkapuhelin ei toiminut Yhdysvalloissa.
Joutsen ei saanut unta Los Angelesissa eikä Santa Anassakaan.
Ensimmäisellä keikalla rikki karjuttu ääni ei osoittanut palautumisen merkkejä. Laulaja oli puhaltaa pelin poikki ja palata maitojunalla kotiin. Samaa pohtivat huolestuneet bändikaverit: kiertue täytyy jättää kesken, ellei käännöstä parempaan tapahdu ja äkkiä.
”Stressi, unettomuus ja paniikkikohtaukset aiheuttivat pitkästä aikaa lihaskramppeja. Koko setti oli päällä ympärivuorokautisesti. Oireeni ovat sellaisia, että tulee primitiivinen tunne taisteluvalmiudesta, vaikka makaisin sängyssä pimeässä peiton alla. Kroppa puskee verta isoihin lihaksiin, syke nousee ja olen valmis kohtaamaan tiikerin, joka vaanii viidakossa. Keho viestii, että taistele tai kuole, ja samalla pitäisi alkaa nukkua. Se on aika ristiriitainen fiilis”, Joutsen kuvailee.
"Keho viestii, että taistele tai kuole, ja samalla pitäisi alkaa nukkua."
Laulaja alkoi torkahdella milloin mihinkin: ensin seisaaltaan liikennevaloihin, sitten taksiin ja milloin mihinkin. Keikat hän veti niin hyvin kuin pystyi, eikä sisäinen taistelu näkynyt yleisölle.
”Onneni oli siinä, että ymmärsin oireilun johtuvan paniikkihäiriöstä. Oli hirveää tajuta, että olen toisella puolella maapalloa, enkä pääse yhtäkkiä kotiin tai mihinkään”, Joutsen huokaa.
San Franciscon esiintymisen ja viiden valvotun yön jälkeen kroppa oli niin väsynyt, että se antoi periksi. Mies nukkui kahdeksan tuntia putkeen. Aamulla olo oli kuin uudelleensyntyneellä: onnellinen, levännyt ja elinvoimainen. Se antoi valtavasti puhtia loppukiertuetta varten – ja kotiinkin sai jälleen yhteyden. Yhtään keikkaa ei tarvinnut perua, ja kiertueesta jäi lopulta hyvät muistot.
Paniikkihäiriö kulkee Tomi Joutsenella suvussa. Hänen äitinsä ja isoäitinsä kärsivät tästä ahdistuneisuushäiriöihin kuuluvasta psykofyysisestä haitasta, eivätkä omatkaan lapset ole säästyneet oireetta.
”Äidilläni ja hänen äidillään on ollut jotain samankaltaista kuin minulla, mutta eihän sellaisista ole tietenkään puhuttu. Ne ovat olleet aikoinaan arkaluonteisia asioita. Nyt, kun ikää on tullut enemmän, olen oppinut ymmärtämään itseäni paremmin”, Joutsen sanoo.
”Äidilläni ja hänen äidillään on ollut jotain samankaltaista kuin minulla, mutta eihän sellaisista ole tietenkään puhuttu."
Hän epäilee, että mikäli hänet tutkittaisiin perinpohjaisemmin, paniikkihäiriön ohella saattaisi löytyä ADHD, eli aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö, tai ADD, eli tarkkaavaisuushäiriö, ja ajoittainen masennus.
”Nämä kaikki kai sekoittuvat keskenään. En tiedä, onko se ADHD:n tyylistä keskittymisvaikeutta, mutta aloin kääntyä lapsena sisäänpäin ja tarkkailla liikaa omaa toimintaani. Tunnistin sen siitä, että yhtäkkiä jalkapallo ei luistanutkaan samalla tavalla kuin ennen. Päässäni pyörivät ahdistavat ajatukset tappoivat keskittymisen. Keskittymishäiriö kulkee varmaan käsikädessä paniikkihäiriön kanssa”, Joutsen pohtii.
Masennus löi kanveesiin muutama vuosi sitten Provinssin-reissun jälkeen. Hän piti pitkästä aikaa hauskaa festivaaleilla kaveriporukassa eikä esiintyjänä. Aurinko paistoi ja naurua riitti, mutta neljän päivän mittaisen matkan vaatimat lunnaat olivat musertavat.
”Reissua seurasi lähes kuukauden mittainen masennus, mikä oli minulle uusi kokemus. Sain pienen kurkistuksen siihen maailmaan, miltä elämä tuntuu niillä, jotka kärsivät oikeasti masennuksesta. Se oli synkkä paikka. En haluaisi kurkistaa sinne uudestaan”, Joutsen sanoo silmät suljettuina.
”Reissua seurasi lähes kuukauden mittainen masennus, mikä oli minulle uusi kokemus."
Masennuksen aikana mikään ei tuntunut miltään. Paitsi ahdistavalta.
Joutsen vei lapsensa uimarannalle uimaan ja katsoi heidän riemuaan, mutta sydän ei läikähdellyt onnesta kuten aiemmin. Tunnelokerot täyttyivät tyhjyydellä.
Alakuloisuus ja syyllisyys ahdistuneisuudesta eivät hälvenneet, vaikka päivät vierivät eteenpäin. Laulaja pelkäsi, että ne jäävät pysyäkseen. Ja sitten paniikkikohtaukset palasivat.
Amorphis keikkaili koko ajan. Tomi Joutsenen masennus ja paniikkikohtaukset eivät näkyneet yleisölle, vaikka sisäinen kamppailu oli kova.
Ranskan jättimäisellä Hellfest-festivaalilla kymmenet tuhannet ihmiset olivat pakkautuneet päälavan luokse katsomaan suosikkiyhtyettään, Amorphista. Joutsen oli nukkunut huonosti ja olo oli toivoton. Kriittisellä hetkellä alkanut paniikkikohtaus oli suistaa hänet raiteiltaan.
”Vielä viisi sekuntia ennen lavalle nousemista olo oli sellainen, ettei tästä tule yhtään mitään. Miten minä oikeasti selviän tästä? Sitten vain päätin hyökätä yleisön eteen ja katsoa, miten käy. Jos lähtee taju, sitten se lähtee.”
”Vielä viisi sekuntia ennen lavalle nousemista olo oli sellainen, ettei tästä tule yhtään mitään."
Setin käynnisti jyräävä Shades of Grey, joka alkaa pitkällä huudolla. Energiaa ryöppysi ruumiiseen samaa tahtia kuin vatsanpohjasta virinnyt örinä poistui kehosta. Ajan- ja paikantaju kirkastui. Epätoivo vaihtui näyttämisenhaluksi ja mielen haparointi täydelliseksi keskittymiseksi.
”Sanoittaja Pekka Kainulaisen tekstit antoivat älyttömästi toivoa ja voimaa. Tajusin, että olen täällä esittämässä hänen sanojansa. Joku yksittäinen rivi laukaisi tuntemuksen, että oli tosi siistiä viedä hänen viestinsä eteenpäin ja nähdä, kuinka ihmiset reagoivat keikkaamme. Se oli todella voimaannuttava fiilis”, Joutsen kehuu.
Joutsen rauhoittaa itseään ajatuksella, että hän tekee bändihommissa aina parhaansa. Jos se ei riitä, sille ei voi mitään.
"Oma kuolevaisuus on hyväksyttävä. Ei se ole sen kummallisempaa”
”Luulen, että jonain päivänä se hetki koittaa, mutta tähän asti oma paras on riittänyt. Itseltään ei voi vaatia enempää.”
”Suhtaudun tähän työhön niin, etten ryypiskele, pidän itseni hyvässä fyysisessä kunnossa ja lämmittelen aina huolellisesti ennen keikkaa. En keksi, mitä muuta voisin tehdä. Jos se ei riitä, on nostettava kädet pystyyn ja sanottava, että tämä on nyt ikävä kyllä osaltani tästä. Oma kuolevaisuus on hyväksyttävä. Ei se ole sen kummallisempaa”, Joutsen sanoo.
Kansainvälisen rocktähden arki on pullollaan paniikkihäiriötä ruokkivia tekijöitä, kuten matkustamista, lentoja, epäsäännöllistä unirytmiä, stressiä, jännitystä, arvaamattomia tilanteita ja koti-ikävää. Tomi Joutsen ei usko, että kohtauksiin altistavat ajatukset hiljenisivät, jos hän tekisi muunlaista työtä. Siksi hän ei välttele riskipaikkoja eikä anna paniikkihäiriön haitata arkea.
”Kohtaukseni liittyvät arjessa selviytymiseen, eivät esiintymiseen. Keskityn lavalla niin paljon esiintymiseen, että rutiinimainen tekeminen vie ajatuksen muualle, vaikka olisi ahdistunut olo. Kohtaukseni lähtevät aina ahdistavista ajatuksista. Tietyt rutiinit suojaavat, ja totta kai lääkityskin”, Joutsen sanoo.
"Kohtaukseni lähtevät aina ahdistavista ajatuksista."
”Samalla tavalla perinteisessä työelämässä saattaa olla nihkeää, läheisille voi sattua jotain tai olla taloudellisia huolia. Olen niin huonolla tavalla twisted, että alitajunta kaivaa aina möröt esiin, vaikken haluaisi niitä tietoisesti ajatella. En tiedä, onko asia muillakin niin, mutta testaan väkisin itseäni, menenkö paniikkitilaan, vaikka tiedän, ettei siinä ole järkeä.”
Joutsen kävi terapiassa muutaman kerran ahdistavien ajatustensa takia, mutta ei kokenut sitä omakseen. Lääkkeitä hän on syönyt niin pitkään, ettei osaa arvioida, jännittääkö hän esimerkiksi esiintymisiä vai ei.
”Muistan jännittäneeni lapsena joitain tilanteita niin paljon, että kädet hikosivat ja tunsin kauhua. Luulen, että lääkkeet leikkaavat kovimman piikin jännityksestä pois. Kyynisesti ajateltuna on halvempaa doupata jengi kuntoon kuin pureutua juurisyihin, jotka laukaisevat kohtaukset. Ei ole ilmaisia lounaita. Lääkkeet, joita syön, tappavat tunteita. Terapiallakin voi saada tuloksia”, Joutsen sanoo.
"Lääkkeet, joita syön, tappavat tunteita."
Paniikkikohtaukset lähtevät vyörymään aina synkistä ajatuksista, mutta laulaja pohtii, että ehkä fyysisyyden ja psyykkisyyden vuorovaikutteisuus toimii myös toiseen suuntaan. Hän nostaa esimerkiksi kiertue-elämän ja nukkumaan menemisen.
”Voi olla, että kroppani on alkanut alitajuisesti reagoimaan jo jollain tavalla, mikä antaa psyykelle sytykkeen, että nyt minusta tuntuu tältä. Ja sitten alan ajatella, että en saa unta – miten selviän näistä viidestä viikosta, kun en saa nukuttua heti ensimmäisenä yönä? Huomaan, että kämmenet alkavat hikoilla. Yritän vaihtaa asentoa, ja sitten onkin jo hiki. Mietin, ovatko jalkani vähän levottomat. Sydän alkaa hakata ja jalat krampata.”
”Unettomuus ei ole kellekään kivaa. Minulle se on oikeastaan se kaikkein pahin.”
Joutsen turvautuu välillä kiertueilla nukahtamislääkkeisiin, jotta saisi pidettyä unirytminsä kunnossa. Väsymys ei haittaa, mutta yliväsyneeseen tilaan joutuminen laukaisee synkät ajatukset, ja tuhoisa sykli on valmis.
”Tajuan olevani tosi väsynyt ja unen tarpeessa. Bussi hytkyy, moottori pärisee, on hiki enkä saa unta. Tiedän, että minun täytyy soittaa keikka kuutena seuraavana päivänä. Se on helvetin ahdistava ajatus.”
Kiertue-elämä on antoisaa mutta kuluttavaa. Tomi Joutsenen on säästettävä ääntään kaikin keinoin, jotta se kestää usean viikon laulurupeaman. Hän pyrkii välttämään haastattelujen antamista ja ylimääräistä puhumista keikkapäivinä, jottei rasittaisi äänihuuliaan.
Hän ei myöskään jää keikkapaikalle notkumaan, juhlimaan ja seurustelemaan, vaan etsiytyy omaan rauhaan.
”On paradoksi, että esiintyjä haluaa olla lavalla huomion keskipiste – on tarve esiintyä muille –, mutta esiintymisen jälkeen tarve huomiolle lakkaa. Olen itse keikan jälkeen mielelläni omissa oloissani. Se saattaa tuntua faneista epäkohteliaalta, mutta ajattelen sen niin, että säästän itseäni seuraavaa keikkaa varten”, Joutsen pohtii.
"Olen itse keikan jälkeen mielelläni omissa oloissani."
Hänen suhteensa sosiaalisuuteen on kaksijakoinen. Hän työskentelee musiikkiuransa ohella sosiaalialalla, tapaa tien päällä lukuisia ihmisiä ja antaa paljon haastatteluita, muttei pidä itseään luonnostaan kovin sosiaalisena ihmisenä.
”Olen onnellinen, että bändistämme löytyy tyyppejä, jotka ovat luontaisesti hyviä keskustelun ylläpitäjiä ja loistavia small talkissa. Haastatteluissa pitää pystyä tuottamaan tekstiä, eikä kysymyksiin voi vastata vain yes tai no”, Joutsen hymähtää.
Amorphis on Joutsenen mukaan riidaton työyhteisö. Satunnaiselta eripuralta ei voi välttyä missään tiiviissä porukassa, mutta yksittäiset kimpaantumiset tyyntyvät äkkiä eivätkä johda pitkäaikaiseen hampaidenkiristelyyn.
”Rundimme ovat aina menneet nahistelematta. Jos bussissa juhlitaan, se ei ikinä pääty riitelyyn ja jurottamiseen. Olen iloinen, että bändissä on positiivista porukkaa”, Joutsen sanoo.
Myönteinen ilmapiiri ja leppoisat bändikaverit ovat arvokas voimavara, mikä peilautuu suotuisasti painealttiissa työssä pärjäämiseen – myrkyllinen työyhteisö kun imee energiaa, jaksamista ja motivaatiota.
”Rundimme ovat aina menneet nahistelematta."
Luotettava sosiaalinen ympäristö luo vakaan perustan turvallisuuden tunteelle, mitä ilman pitkien kiertueiden tekeminen ei ehkä olisi mahdollista – tai tekisi niistä ainakin merkittävästi raskaampia, mikä lisäisi paniikkikohtausten, masennuksen ja unettomuuden riskiä.
”Rundaaminen ei ole kenellekään helppoa, vaikka olisi kuinka teräs- tai lehmähermoinen. Jokaisella on varmasti omat huolensa ja murheensa. Osa puhuu niistä, osa ei.”
”Tämä kuulostaa varmasti monesta muusikon urasta haaveilevasta siltä, että mitä hittoa sinä valitat, kun äijä pääsee rundaamaan ympäri maailmaa. Kai ihmisellä on tarve kärsiä, teki mitä tahansa. Rundeilla on kuitenkin 85-prosenttisesti kivaa”, Joutsen puntaroi.
Amorphis on suuntaamassa pian haastattelun jälkeen pitkälle Euroopan-kiertueelle. Tomi Joutsenta ei jännitä niinkään mahdollinen unettomuus, vaan kasvaneet koronatartuntatilastot ja musiikkibisneksen arvaamattomuus. Ennen koronaa tapahtumalippuja myytiin ennakkoon huomattavasti enemmän kuin sen käynnistymisen jälkeen. Samoin logistiikkakustannukset, kuten keikkabussien vuokrat ja polttoainehinnat, ovat ampaisseet uuteen sfääriin, mikä kasvattaa taloudellista riskiä ja aiheuttaa paineita.
”En suhtaudu koronaan kevyesti. Laulajia vaanii perusflunssakin, oli koronaa tai ei. Influenssa vetää pillit jumiin”, Joutsen huomauttaa.
"Ei auta kuin vetää päivä kerrallaan ja luottaa siihen, että sirkusta tien päällä pyörittävä tukijoukko pitää huolta."
”Tykkään Euroopan-rundeista enemmän kuin muista, koska ei tarvitse huolehtia jetlagista. Se tekee niistä iisimpiä. Lisäksi kotiin pääsee helpommin, jos vaikka umpisuoli räjähtää. Jenkeistä tai Kolumbiasta se ei niin vain onnistuisi. Ei auta kuin vetää päivä kerrallaan ja luottaa siihen, että sirkusta tien päällä pyörittävä tukijoukko pitää huolta.”
Kiertueilla Joutsen sitoo itsensä arkeen rutiineilla. Ne auttavat pitämään ahdistavat ajatukset pois päästä ja pysymään energisenä.
”Minua auttaa tosi paljon se, että herään aikaisin aamulla, syön aamupalan ja lähden kaupungille kävelemään. Teen sellaisia juttuja, joista tykkään. Käyn katsomassa levy- ja vintageliikkeitä ja imen suurkaupunkien alakulttuurijuttuja. Näen mielenkiintoisia ihmisiä ja käyn hoodeilla, joissa olen nuorempana unelmoinut käyväni. Elän siis tavallaan oikeasti unelmaani. Samalla yritän liikkua paljon ja syödä terveellisesti Se on tosi kivaa”, laulaja sanoo.
Kääntöpuolena on se, ettei Joutsen pääse bussiin kahlittuna tekemään asioita, joita hän kotona tekisi. Se voi heijastua häneen väsymyksenä tai paniikkina.
”Alan miettiä, miksi olen täällä. Minä voin helvetin huonosti enkä nauti tästä yhtään. Tämä on ihan hirveää. Miksi teen tätä itselleni. Rundaaminen on kauhun tasapainoa.”
”Kun makaan bussin punkassa, on aivan sama, onko ympärillä 20 ihmistä vai ei. Olen yksin ajatusteni kanssa. En voi käpertyä basistin punkkaan ja kysyä, saanko tulla tänne lusikkaan, kun on vähän huono olo”, Joutsen naurahtaa.
"En voi käpertyä basistin punkkaan ja kysyä, saanko tulla tänne lusikkaan, kun on vähän huono olo.”
Hän on oppinut vuosien varrella monia konsteja, joilla taistella unipeikkoja vastaan keikkabussissa. Esimerkiksi korvatulpat ja vastamelukuulokkeet ovat osoittautuneet tärkeiksi ja hyödyllisiksi.
”Bussissa saa itsensä aika hyvään umpioon. Syy unettomuuteen on enemmän oman pään sisällä kuin ympäristössä. Välillä koko rundi menee hyvin, välillä eka viikko voi mennä koiranunilla. Ei mennä lakanat hiessä paniikin puolelle, mutta ei päästä syvään uneenkaan. Viikon tai puolentoista jälkeen huomaan nukkuneeni yön ihan ok. Oivallus siitä, että olen nukkunut oikeasti ja selviytynyt yöstä normaalisti, on aika kiva tunne”, Joutsen summaa.
Lue osa 2: "Pakenen pahoinvointiani tekemällä koko ajan jotain"